Tämä on Akateeminen vartti -podcastin tekstivastine. Linkki podcastin ääniversioon löytyy tekstivastineen alta.
Intuitio, luovuus, muisti, kritiikin sietokyky, ajattelun avaruus – akateemisissa opinnoissa menestyminen vaatii sinnikkyyden lisäksi liudan erilaisia akateemisia taitoja. Millainen on akateemisen menestyksen lyhyt oppimäärä?
Haastattelija: Kuuntelet Akateemista varttia. Luvassa on akateemisen perehdytyksen lyhyt oppimäärä eli kaikki, mitä olet halunnut tietää akateemisesta menestyksestä. Minä olen Anne Heikkinen, ja oppaanamme tällä akateemisen menestyksen polulla on Ari Tervashonka. Tulikohan Ari luvattua liikaa?
Puhuja: Käytännössä kyllä. Vartissa näitä asioita ei pysty käymään läpi, mutta jonkinlaisen yleiskuvan pystyy antamaan.
Haastattelija: Olet pohtinut paljon akateemisen menestymisen asiaa ja saloja. Miksi juuri tämä aihe?
Puhuja: Näen, että tässä aiheessa on eniten potentiaalia. Jos ajatellaan tutkimuselämää tai muuta tämmöistä, niin kaikki taidot, intuition kehittäminen, luovuuden kehittäminen ja muu tämmöinen, muisti, kyvykkyys, sensorilogiikkaan liittyvät asiat ovat aika tärkeitä siinä vaiheessa.
Haastattelija: Onko tällaiselle ylipäätään aikaa yliopistomaailmassa, kun tuntuu siltä, että kovaa valuuttaa on se, kuinka nopeasti saat tutkintosi ulos?
Puhuja: Tämä on mielenkiintoinen asia, koska varsinaisesta akateemisesta mentoroinnista, sille ei ole aikaa. On vain kourallinen henkilöitä, keitä voidaan oikeasti perehdyttää yksittäin. Siitä ei erikseen yleensä edes makseta palkkaa. Se otetaan henkilökunnan selkänahasta näin suoraan sanottuna. Tämä on kuitenkin aika esteellistä. Siinä on tietyt rahkeet, mitkä aina ovat. Eri henkilöillä vaihtelee pedagogiikan taso ja ei vain pedagogiikan taso, koska monet ovat hyvällä tasolla pedagogisesti, mutta valtava määrä informaatiota, minkä pitäisi välittyä, ei ole juuri kenelläkään yksittäisellä henkilöllä. Jos halutaan kehittää tiedemaailmaan uusia huippuja, niin se on monien kymmenien, ellei satojen ihmisten työn tulos saada yksittäinen ihminen eteenpäin omissa aiheissaan.
Haastattelija: Toisaalta voiko kääntää kysymyksen myös niin päin, että olisivatko nämä akateemisen menestymisen taidot sellaisia, joita pitäisi olla joka ikisellä korkeakoulussa opiskelevalla?
Puhuja: Käytännössä kyllä. Se olisi mahdollista tietyssä mielessä, jos siihen paneuduttaisiin koko viiden vuoden ajan. Nyt, kun ajatellaan, että voi olla yksittäisiä kursseja, mutta kehitykset, jotka liittyvät lahjakkaiden opiskelijoiden mentorointiin, niin tämä menee yksilölajiksi käytännössä. Sen vaatima aika on paljon enemmän kuin yksi tai kaksi vuottakaan. Puhutaan vähintään viiden vuoden jaksosta. Ajatus kehityksestä pitää sisältyä jollain lailla opintoihin tai muuhun perehdytykseen. Tämä tekee siitä vaikean lajin, koska sitä ei voida arvioida yksittäisillä kursseilla tai suorituksilla, vaan se tulee kokonaisuuden hallinnasta.
Haastattelija: Kun puhut akateemisesta menestyksestä, niin mistä oikeastaan puhut?
Puhuja: Moni tietysti luulee, että akateeminen menestyminen on sitä, että saadaan 5/5 tenteistä, mutta näkisin, että se on globaalin, hyvän tason keskiarvo vielä. Silloin, kun alkaa menestyä opinnoissa näin hyvin, niin siinä joutuu hakemaan vaikeutta lisää. Vaikeutta pitää lisätä jatkuvasti, jotta pystyy kehittämään taipumuksia ja taitoja. Taidot eivät perustasoisesti kehitys, jos liikaa luottaa Curriculumiin, vaan joutuu itse harkitsevasti nostamaan vaativuutta. Se on sellaista, että kysytään vaativampia aiheita. Jos täytyy lukea 100 sivua, kysytään 500 sivua. Se on määrällistä ja laadullista. Metodologian kohdalla voi opiskella esimerkiksi metodologista filosofiaa ja muuta paljon haastavampaa materiaalia.
Haastattelija: Kuulostaa siltä, että tämä on, kuten sanoit, niin aika yksilölähtöistä. Ehkä ihan kaikkein opiskelijoiden kohdalle tämä ei passaa?
Puhuja: Se passaa siinä mielessä, että kaikilla on oma kehityskaarensa. Se, kuinka paljon aikaa laittaa opintoihin, koska jotkut ovat työelämässä samaan aikaan, niin ihmisillä ei ole samanlaisia mahdollisuuksia omistaa kaikkea aikaansa kehittämiselle. Siihen kannattaa jonkin verran laittaa aikaa, koska jos on menossa tutkijaksi tai haastavampaan, niin siinä on aika iso ero sen suhteen. Jos miettii esimerkiksi omaa muistin käyttöänsä tai keskittyy elämänhallintaansa, ja teemoihin, kuten miten oma intuitioni toimii, miten keksin ideoita ja ratkaisen ongelmia, niin näiden prosessien kehittäminen ja itsensä tunteminen on kätevää. Tämä ei välttämättä tule samalla lailla heti ensimmäisinä kolmena vuotena, se voi olla loppupuolella vasta paljon selkeämpää. Kaikkien vaikeuksien ja hankaluuksien jälkeen se kouluttaa.
Haastattelija: Voiko tämä olla myös ikäkysymys? Osa opiskelijoista tulee todella nuorina, alle 20-vuotiaina, sisälle yliopistoon, niin vaatiiko tämä myös kypsymistä, jota ei välttämättä ole vielä 20-vuotiaana?
Puhuja: Oikeastaan se vaatii sitä, ei ainoastaan sitä, että kumuloidaan massiivista tietomäärää kaikkien vuosien aikana, vaan täytyy kehittää abstrakti matriisi, missä tieto sijaitsee, millaisia suhteet ovat toisiinsa, mitä ovat eri vaikutukset. Ymmärtää oman tieteenalansa ja mielellään myös jonkin verran muita tieteenaloja. Mikä tutkimuksen logiikka on siellä ja miksi on järkevää tutkia esimerkiksi tietyllä lailla. Onko kenties muita erilaisia ideoita ja ajatuksia siitä, miten voisi tutkia tulevaisuudessa saman alan peruskysymyksiä.
Haastattelija: Puhut Ari Tervashonka myös akateemisesta elämästä huolehtimisesta. Minkälaisia asioita sen alle kuuluu?
Puhuja: Se on valtava. Näen, että kaikki, mitkä kuuluvat intuitioon eli periaatteessa joka ikinen asia, niin intuition kehittäminen on yksi tärkeimpiä. Esimerkiksi Asta Raami on jakanut intuition käsitettä perinteiseen intuitioon, mitä on tunnepitoinen intuitio ja professionaali intuitio, mutta hän on nimittänyt kolmatta intuitiota tai superintuitiota. Tykkään ajatella sitä mielen ylittävänä intuitiona. Kun mennään tutkimaan jotain uutta ja pyritään ratkaisemaan jotain ongelmaa, niin siinä kutoutuu kaikki jo opittu, mutta myös uuden etsiminen. Luovuus on keskiössä, jos pyritään saamaan uusia tuloksia.
Haastattelija: Toinen on tällainen väsynyt mieli – avara mieli -ajatus. Arkijärkikin jo kertoo, että avara mieli oppii paremmin ja pystyy näkemään tulevaisuuden mahdollisuudet ja potentiaalit.
Puhuja: Jotkut rasittuvat tänä aikana eri lailla. Osa opintojen eri kohdista voivat olla eri tavalla eri henkilöille rasittavia. Jotkut voivat helposti lukea tentteihin tai käydä luentotenttejä läpi hirveät läjät. Voi olla esimerkiksi kymmenen kurssia yhtä aikaa ja silti selviytyy siitä jollain ilveellä. Se, että mikä vaikeus kullakin henkilöllä on, niin määrittää aika paljon, mitkä rahkeet ovat tehdä. Siinä joutuu tutustumaan itseensä. Yleisluonnollinen neuvoni on, että kannattaa vähintään joka vuosi tehdä jotain, mitä ei varmasti osaa aikaisemmin. Opintoympyröissä ei haittaa, vaikka jotkut projektit epäonnistuvat. Pointti on siinä, että täällä on turvallinen ympäristö yrittää asioita.
Haastattelija: Tuo on mahtava neuvo. Ehkä voisi supistaa, että puolen vuoden välein pitäisi tehdä jotain, mitä aiemmin ei ole osannut. Entä muisti? Miten iso osa muisti ja muistin kehittäminen ovat akateemista menestystä?
Puhuja: Se on aika iso osa. Jos ajatellaan mitä tahansa akateemisia opintoja ja substanssiosaamista, niin muisti on keskeinen. Tietysti intuitio on myös keskeinen sen takia, koska sillä tehdään kytkökset eri informaatioiden välille. Jos harjaantuu paljon substanssiosaamiseen, niin voi saavuttaa melkein savant-tyylisiä kyvykkyyksiä muistin kautta, mutta silloin se ei tee ihmisestä muuta kuin kävelevän tietokirjan. Se, että saa uusia ideoita, näkökulmia ja metodologista, laajaa osaamista, niin siihen tarvitaan paljon luovuutta. Tätä luovuutta ei pysty saamaan, ellei pysty ratkomaan intuition kehittämisen ongelmaa omalla kohdallaan.
Haastattelija: Voiko näihin kaikkiin tavoitteisiin päästä sillä, että kehitämme akateemista mentorointia vai mihin suuntaan pitäisi mennä, että meillä olisi tarjota opiskelijoille myös tämän tyyppisiä avaimia menestymisen suuntaan?
Puhuja: Tietyissä yksiköissä on varmasti tiedossa, ketkä ovat uutterampia auttamaan opiskelijoita tietyissä asioissa, niin että perustettaisiin vaikka yksi työkriteeri eli joillekin suotaisiin vähän enemmän pedagogiikkaan aikaa, nimenomaan yksilöpedagogiikkaan. Heidän työnsä jälki näkyy oikeastaan viiden vuoden loppupuolella opiskelijoiden laadussa ja siinä, paljon heillä on mahdollisuuksia esimerkiksi jatkaa jatko-opintoihin tai millaisiin töihin he työllistyvät. Tämä on hankalaa sikäli, koska laatuaspektia on Opetusministeriössäkin nostettu pikkuhiljaa ja yliopiston rahoituksessa, mutta tässä ei vieläkään olla yksilötasolla. Tälle voisi korvamerkitä jonkin verran rahoitusta.
Haastattelija: Oletko Ari katsonut sellaisia tyyppejä, joita pidämme akateemisesti menestyneinä, katsonut heidän taustojansa ja nostanut tiettyjä piirteitä, mikä heitä yhdistää? Palataanko juuri näihin asioihin, joista olemme puhuneet?
Puhuja: Kyllä. Olen itse tutkinut historian tutkimusta ja myöskin filosofista tutkimusta. Monissa tutkimuksissa on yhdistynyt se, että olen kiinnostunut siitä, miten esimerkiksi fysiikan nerot ovat kehittäneet omia teorioitaan. Puhutaan sähkömagnetismista ja tällaisista ilmiöistä. Näiden kehittely on ollut sen varassa, sanotaan vaikka 1800-luvulla, niin rahkeet tehdä ammattimaista tiedettä olivat pienemmät. Sinun täytyi olla tieteen huippunimi, jotta pystyit oikeuttamaan olemassaolosi tieteen saralla. Oppituoleja ei kauheasti ollut. Akateemiset taidot täytyi olla hyvällä tolalla siinä vaiheessa ja ei vain se, vaan täytyi olla erittäin hyvä tutkija. Tutkimukseni on enemmän kohdistunut Englantiin. Cambridge yliopistossa oli esimerkiksi tripos-kokeita, jotka olivat kansallisia kokeita, joissa rankattiin valtakunnan nuoret tutkijat. Kun valmistuttiin, tehtiin tripos-koe. Parasta henkilöä kutsuttiin Senior Wrangleriksi. Senior Wranglereiden ryhmään ei ollut mitään asiaa ilman, että ei olisi tehty yksityistä mentorointia ohessa. Näitä henkilöitä kouluttivat, 20 kärkeä kouluttivat oman aikansa huippupedagogit. Oli yksityisiä ihmisiä, jotka kouluttivat vielä yliopiston päälle. Tämmöinenkin on mahdollista, mutta siihen ei ole Suomessa ollut hirveästi vastakaikua loppujen lopuksi. Akateeminen mentorointi yksityisellä puolella on lähinnä jäänyt pääsykokeiden asteelle. Siitä ajatuksesta pitäisi pyrkiä eroon. Täytyisi ehkä tarjota mentorointiapua myös heille, jotka ovat jatkamassa jatko-opintoihin tai muuta. Tämä tason melkein kokonaan puuttuminen Suomesta on yksi syy, minkä takia emme ole tieteen Valioliigassa. Lainaan yhden sosiologian professorin sanoja yhdestä seminaarista, mikä oli mielestäni todella hyvin sanottu eli Suomi on ykkösdivarissa, mutta meillä ei ole vielä mitään asiaa Valioliigaan. Näen akateemisen mentoroinnin yhtenä aspektina, jonka on oltava, jotta voidaan luoda ihmisiä, joilla on edellytyksiä siihen.
Haastattelija: Loppuun vielä Ari Tervashonka, näetkö, että akateemisen kehittymisen hyödyistä on hyötyä myös työelämässä? Syntyykö meille huippuja, jotka lähtevät täältä myös työelämään hyödyttämään sitä myöten yhteiskuntaamme?
Puhuja: Kyllä. Tämä on nimenomaan työelämään hyviä edellytyksiä antava, koska tässä ei ole kyse pelkästään substanssiosaamisesta, joka todennäköisesti vielä vanhentuu. Ajatus jatkuvasta oppimisesta on tärkeä, mutta se ei auta, että koko elämä tehdään hauki on kalaa, vaan pitää pyrkiä myös siihen, että omia taitoja pystytään nostamaan koko ajan. Tähän ei ole mielestäni riittäviä edellytyksiä, jos yksilöasioita, kuten muistin käyttöä ja intuition ja luovuuden kehittämistä, ei ole. On gappi, mihin substanssilla voidaan päätyä.