Kuka lääkitsee lasta?

– Tämä on hyvin pirstalainen ja vaikeakin aihe. Kokonaisvastuu lapsen hyvinvoinnista ja lääkitsemisestä on aina vanhemmilla, mutta on tietenkin mahdotonta, että vanhemmat pystyisivät huolehtimaan koulupäivän aikana lapsensa lääkityksestä, summaa farmasian laitoksen yliopistonlehtori Piia Siitonen.

Siitonen on tutkinut lääkekasvatusta ja lääkkeiden käyttöä kouluissa sekä paneutunut erityisesti pitkäaikaissairaiden lasten lääkitsemiseen koulupäivän aikana.

Vanhempien velvollisuutena on tuoda koulun henkilökunnan tietoisuuteen lapsen mahdolliset pitkäaikaissairaudet sekä lääkityksen tarve. Se, mitä koulussa tapahtuu tämän jälkeen, riippuu kunnan tai koulun omista ohjeistuksista.

– Ongelma on, ettei näiden ohjeiden taustalla ole mitään yhtenäistä lakia, johon toimenpiteet voisi perustaa. Erilaiset lakipykälät kyllä viittaavat oppilaan turvallisuuteen ja hyvinvointiin perusopetuksessa, mutta missään ei suoraan sanota, kenen vastuulla nämä asiat ovat. 

Myös Opettajien ammattijärjestö (OAJ) on linjannut, ettei opettajilla ole velvollisuutta toimia oppilaidensa lääkitsijöinä. Koulun opetushenkilökunta voi järjestön mukaan osallistua lapsen lääkehoitoon omalla suostumuksellaan. 

– Usein esimerkiksi diabeetikoille päädytään palkkaamaan oma avustaja tai koulunkäynninohjaaja, jolla on lähihoitajan koulutus. Tähän ei kuitenkaan ole jokaisessa koulussa mahdollisuutta, joten se asettaa sekä lapset että opettajat eriarvoiseen asemaan.

Luonnollista olisi, että oppilaiden terveydestä huolehtii pääasiassa koulun terveydenhoitaja, mutta osa heistäkin kokee, ettei terveydenhoitajalla ole sairaanhoitajan valtuuksia antaa esimerkiksi insuliinipistoksia diabeetikkolapsille. 

– Eikä pienissä kouluissa useinkaan ole omaa terveydenhoitajaa, vaan he kiertävät kouluissa vain tiettyinä päivinä viikoissa. Sillä välin lääkkeet ovat usein terveydenhoitajan huoneessa lukkojen takana, eikä niihin pääse kukaan muu käsiksi.

Opettajien suhtautuminen vaihtelevaa

Kolmannen vuoden luokanopettajaopiskelija Antti Tonder on juuri saanut valmiiksi kandidaatin tutkielmansa, jossa hän selvitti luokanopettajien näkemyksiä diabeetikkolapsista koulumaailmassa. Tonder on itsekin diabeetikko, joten hänellä on henkilökohtaista kokemusta aiheesta.

– Sain omana kouluaikanani hyvin tukea sairauteni hoitoon myös koulussa. Olin onnekas, sillä minulla oli sama opettaja koko alakouluajan, ja luokassamme oli myös koulunkäynninohjaaja. Hän oppi lukemaan olotilojani niin, että hän näki lääkitykseni tarpeen jo ajoissa eikä vaaratilanteita päässyt syntymään.

Kaikkialla ei näin ole. Se kävi ilmi myös Tonderin tutkimuksesta.

– Aihe on konstikas, ja opettajien suhtautuminen siihen vaihteleva. Haastattelemistani opettajista osa piti pitkäaikaissairaan lapsen hyvinvoinnista huolehtimista luonnollisena osana tehtäväänsä. He jopa pitivät sitä mahdollisuutena oppia jotain uutta. Halukkuus hoitotoimenpiteisiin ei kuitenkaan ollut kaikilla opettajilla yhtä vahva. 

Kaikki opettajat olivat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että koulupäivän aikana päävastuu oppilaan hyvinvoinnista on opettajalla. Opettajat toivat kuitenkin esiin myös turvallisuuspuolen. Jos luokassa on esimerkiksi liikuntatunnilla ulkona 25 lasta, joista yksi vaatii yksilöllistä hoitoa sisällä, miten käy muiden oppilaiden sillä välin.

– Opettaja on kuitenkin päävastuussa samaan aikaan myös muista lapsista.

Lisää lääkekasvatusta tuleville opettajille

Vanhempi yliopistonlehtori Sirpa Kärkkäinen soveltavan kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen osastosta kertoo, ettei tulevia opettajia valmenneta opettajankoulutuksen aikana yliopistossa lasten lääkitsemiseen. 

– Lääkekasvatus ei kuulu pakollisiin opintoihin. Olemme kuitenkin osastossamme tehneet jo vuosien ajan lääkekasvatukseen liittyvää tutkimusta Fimean sekä farmasian laitoksen kanssa. Samoin olemme tuottaneet ja testanneet opetusmateriaalia lääkekasvatussivustolle ympäristöopin ja terveystiedon tunteja varten.

Lisäksi tulevaisuuden suunnitelmiin kuuluu, että Itä-Suomen yliopistossa esimerkiksi farmasian opiskelijat kävisivät pitämässä lääkkeisiin liittyviä oppitunteja opettajaopiskelijoille. Näin molemmat saisivat hyvää kokemusta ja tietoa aiheesta.

Lääkekasvatus kuuluu Kärkkäisen mukaan arjen taitoihin ja koulii kriittistä ajattelua.

– Lääkekasvatus-sanalla on vain ollut ikävä kaiku. On tulkittu, että sillä edistetään lääkkeiden käyttöä, vaikka asia on päinvastainen. Tulevia opettajia, ja sitä kautta heidän tulevia oppilaitaan, koulutetaan suhtautumaan kriittisesti ja järkevästi lääkkeiden käyttöön. Lääkekasvatuksen tarkoitus on lisätä tietoa lääkkeistä ja niiden oikeaoppisesta käytöstä. 

Hankaluutena vain on, että opettajaopinnot koostuvat jo nyt niin useasta asiasta, ettei kaikkea saada mahtumaan pakollisiin opintoihin. 

Siitosen mukaan lääkkeistä olisi tärkeää saada oikeaa tietoa jo nuorena. 

– Jo pienet lapset näkevät paljon lääkemainontaa, joten on tärkeää kouluttaa lapsia arvioimaan tiedon luotettavuutta ja antaa siihen lapsen ikätason mukaisia työkaluja. 

Siitosen mukaan etenkin pitkäaikaissairaiden lasten on hyvä oppia jo pienestä lähtien tunnistamaan olotilansa ja myös lääkitsemään itseään ikätasonsa mukaisesti. 

– Tutkimustemme mukaan jo alakouluikäiset lapset tietävätkin, missä lääkkeitä kotona säilytetään, ja he saavat ottaa niitä tarvittaessa itse. 

Täsmälliset ohjeet antavat varmuutta

Tavallisimmat pitkäaikaissairaudet kouluikäisillä lapsilla ovat diabetes, astma, allergiat, epilepsia, migreeni sekä esimerkiksi aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriöt. Yläkoululaisilla esiintyy myös masennusta. Mitä täytyisi tehdä, että sairauksien hoito olisi myös kouluaikana luotettavaa? 

– Ensisijaisen tärkeää on, että vanhemmat tiedottavat koulun johdolle ja opettajille lapsen terveystilanteesta. Sen jälkeen olisi yhdessä laadittava lääkehoitosuunnitelma, jossa koulun henkilökunta saa täsmälliset ohjeet lapset lääkitsemisestä, ja jota koulussa sitoudutaan noudattamaan, Siitonen muotoilee.

Näin sekä lapsella, huoltajilla että opettajilla olisi luottavaisempi olo, eikä kenellekään jäisi epävarmuutta siitä, mitä lääkitsemistilanteessa on tehtävä ja kenen vastuulla se on.

– Ja oikeassa hätätilanteessahan jokainen on velvollinen antamaan ensiapua toiselle. Siihen ei tarvita erillistä vastuunjakoa.

Koulutusta ja vertaistukea

Tutkimukset osoittavat, että osassa kouluista lääkehoitosuunnitelmista on huolehdittu hyvin, osassa ei.

– Ikävintä on, että tilanne on nyt oppilaan kannalta hyvin epätasa-arvoinen. Koulu, asuinpaikka tai opettajan asenne ei saisi vaikuttaa näihin asioihin, Siitonen sanoo.

Toiveena olisi myös, että jokaisessa luokassa olisi aina paikalla useampi aikuinen, jolloin opettaja tai avustaja voisi tarvittaessa keskittyä lääkkeen antamiseen tai muuten lapsen olotilan korjaamiseen.

– Todellisuus on kuitenkin kouluissa usein toinen. Opettaja on hyvin usein se ainoa aikuinen luokassaan, harmittelee Kärkkäinen.

Hän toivoo, että lääkekasvatusta ja lääkkeiden käytön opastusta voitaisiin jakaa opettajille enemmän esimerkiksi täydennyskoulutuksessa. Ja Lääkekasvatus-sivustolta löytyy toki myös materiaalia koulujakin varten.

Antti Tonderin mukaan opettajan hoitovelvollisuuden kynnystä voisi laskea moniammatillisella yhteistyöllä esimerkiksi terveydenhoitajan avustuksella.

– Ja osalla opettajistahan on jo kokemusta pitkäaikaissairaiden lasten lääkitsemisestä. He voisivat hyvin toimia vertaistukena sellaisille kollegoille, joilla ei kokemusta vielä asiasta ole. 

Lue lisää lääkkeistä ja niihin liittyvästä tutkimuksesta:

Lääkeinnovaatiot eivät tavoita kaikkia yhdenvertaisesti

Käyttämäsi lääke voi päätyä luontoon

Uutta osaamista lääkityksen hallittuun purkuun

Kuuntele Akateeminen vartti -podcast siitä, mitä lääkkeille tapahtuu luonnossa