Erityisen hyviä juttuja: Tukea tarvitsevan lapsen vanhemman ajatuksia harrastamisesta

Petri Partanen:
Tervetuloa mukaan kuuntelemaan podcast-juttusarjaa Erityisen hyviä juttuja. Tässä sarjassa keskustellaan yhdenvertaisesta ja saavutettavasta harrastustoiminnasta. Tähän työryhmään kuuluu: Julia Lyytinen, Petri Partanen, Satu Piispa-Hakala sekä Tiina Ynnilä.

Julia Lyytinen:
Tervetuloa kuunteleman Erityisen Hyviä Juttuja-podcastsarjan seuraavaa jaksoa. Tänään studiossa on Vauhti-hankkeesta Julia ja vieraana on Oona, jonka lapset ovat olleet mukana Vauhti-hankkeen ryhmissä. Moikka Oona, ja tervetuloa.

Oona Smahl:
Moikka, ja kiitos.

Julia Lyytinen:
Tässä jaksossa kuullaan lapsen harrastamisen kokemuksista, ja harrastamiseen liityvistä näkökulmista vanhemman näkökulmasta. Oona, miten te päädyitte mukaan Vauhdin harrastustoimintaan?

Oona Smahl:
No se oli oikeastaan aika hyvä sattuma, kun ite aloitin harjoittelun Vauhti-hankkeessa, ja sitten sinun kanssa tästä asiasta keskustelin et mitä mahollisuuksia on ja kerroin oman lapsen taustasta et miten hänen on ollut vaikea löytää harrastuksia. Ja sitten sinä vinkkasit niistä Vauhti-ryhmistä. Et on tulossa Vauhti-musikantit ja siitä se sitten lähti.

Julia Lyytinen:
Joo. Tuosta Vauhti-musikantit ja teidän kokemista harrastamisen kokemuksista kuullaan kohta vielä lisää. Mutta millasia aikaisempia harrastamisen kokemuksia teillä on?

Oona Smahl:  
No meillä ei oikeastaan Kasimirin kohdalla ole minkäänlaisia kokemuksia harrastamisesta. On ollut niin paljon kaikkia tutkimusjaksoja ja tukitoimia ja kuntoutusta ja muuta, ja ne on vienyt hirveän paljon aikaa. Ja sitten myös hänen omat ne... Haasteet on vienyt tavallaan sitä tilaa siltä, että on löytynyt semmoinen harrastus mitä hän vois harrastaa.

Julia Lyytinen:
Kyllä. Ilmeisesti mielenkiinto ainakin musiikkia kohtaan on, kun tuosta Vauhti-musikanteista sanoitkin?

Oona Smahl:
Kyllä, hän on aina hirveesti tykännyt kaikkea kehitellä. Kattiloista rumpuja ja soitella ja puhunut pitkään, että hän haluais rokkimuskarin aloittaa. Ja sitten mä hälle tästä juttelin ja aluks oli hirmu suuri pettymys se, ettei oo rokkimuskaria. Mä kumminkin kerroin, et siellä on oikein mukavaa ja mukavia ohjaajia. Alkuun hän sitten oli et ei ei ei, en lähe sinne.

Julia Lyytinen:
Joo.

Oona Smahl:
Jotenkin... Ajan kanssa, koska hän tarvitsee hyvin aikaa sille, että sopeutuu ajatukselle niin saatiin sit puhuttua se asia. Ja ensimmäisellä kerralla olinkin mukana. Siitä set sit oikeestaan se hänen innostus siihen lähti. Joka kerta kun se oli tulossa se päivä, niin hän aamusta saakka puhui, että nytten lähdetään ja joko se on ja. Eikö vois mennä ennen lounasta.

Julia Lyytinen:
Eli sitä kautta sitten selvästi, vaikkei ollutkaan just se ajatus ehkä semmoinen siitä ryhmästä... (Ei ollut mikään) Rokkimuskari. Niin siitä tuli kuitenkin tuommoinen...

Oona Smahl:
Kyllä, ja sitten jouduttiin sitä pettymystäkin alkuun vähän keskustelemaan. Hän odotti, että hän sinne rokkimuskariin pääsisi. Mut sitten se pettymys kyllä vaihtui siihen riemuun.

Julia Lyytinen:
Ja onneks lapset saa sitten ite toivoa siellä toiminnassa, että miten se on. Jos toivoo vähän... Menevämpää ja että pääsee rokkaamaan siellä sitten voi niitä asioita toivoa ryhmissä, niin kun yleensäkin meillä ryhmätoiminnassa. Musiikki on ollut semmonen siis. Mites muuten, sä sanoit noista, että ollut niin paljon... Tai arki on täyttynyt niistä eri tukitoimista ja tutkimuksista ja muista. Niin aikatauluttaminen on ainakin ollut siis yhtenä tämmösenä. Ehkä esteenä tai hidasteena. Onko sitten ollut muuta. Että on ollut helppo löytää se oma mielenkiinnon kohde?

Oona Smahl:  
No siis se mielenkiinnon kohde on ollut ja hän on liikunnallinenkin mut sitten kun on niitä motorisia haasteita. Ja sitten myös se, että kun hän on niin herkästi kuormittuva, niin sekin on haastanut. Et sit on pitänyt miettiä, että mitä hän oikeasti jaksaa. Ne päivät vaikka kun meillä on toimintaterapia tai muuta niin se voi olla sitten tosi levotonta se loppupäivä. Sille päivälle on tosi vaikea kuvitella, että lähtisi enää harrastamaan yhtään mitään. Ehkä me ollaan hälle silleen markkinoitu se kuntoutuskin sellaisena harrastuksena. Se on hänelle yks hetki, mikä sitten on semmoinen missä hän yksin pääsee tekemään niitä asioita.

Julia Lyytinen:
Kyllä, kyllä. Tuossa nyt vähän tulikin jo seuraavaan kysymykseen osa, että mitkä asiat on estäneet lasta harrastamasta tai mitkä tekijät on ollu semmoisia niin kun... Hidasteita.

Oona Smahl:
No ehkä myös se on ollut että hän on niin kova jännittämään että semmoinen oikean harrastuksen löytäminen siinä hän saisi tarpeeksi innostusta siihen että sitten tulisi se semmoinen rohkeus.. Sitä kautta. Sen oman mielenkiinnon kautta ja toinen mikä on estänyt myös niin se, että ei oo oikeastaan löytynyt semmoista harrastusta mitä hän voisi harrastaa.

Julia Lyytinen:
Ootteko te käynyt kokeilemassa joitain eri, vai onko se ollut että ei oo niin kun sinne harrastukseenkaan asti vielä päässyt?

Oona Smahl:
Ei oo päässyt. Et hällä oikeastaan tulee jo siinä vaiheessa se semmoinen totaali... Ei, että kun ajattelee että muut osaa paljon enemmän ja hän ei osaa sitä ja tätä ja tuota. Et kun on niitä motorisia haasteita niin hän ei ihan samalla tavalla kuin ikäisensä pysty tekemään kaikkea. Ja ehkä se nyt tuossa jo viisivuotiaan iässä alkaa olemaan se, että hän tiedostaa ettei täysin samoihin asioihin pysty.

Julia Lyytinen:
Joo. Entäs nyt sitten kun te ootte ollu Vauhti-harrastustoiminnassa niin mitä ajattelet, että mitkä asiat tuki Kasimiriä siinä harrastamisessa?

Oona Smahl:  
No ehkä se semmoinen rauhallinen tahti ja se että on paljon aikuisia ja hän saa sitä jatkuvaa huomiota sillä tavalla, että ei koe jäävänsä yksin. Ja se että se toiminta on tehty sillä tavalla, että lapsen ei tarvii pakosta osallistua mihinkään. Hän pystyy jäämään myös niistä asioista pois mitkä tuntuu epämiellyttävältä ja omassa tahdissaan etenemään niissä asioissa.

Julia Lyytinen:
Kyllä. Ja ihana kun nostit tuon niin kun lapsentahtisuuden ja sitten tuon vapauden valita, että mihin asioihin haluaa lähteä mukaan. Ja tässäkin ryhmässä missä (Kasimir) on ollut mukana on ollut aika pieni osallistujamäärä, vain kuusi lasta. Sitten sitä kautta just sä toitkin tuossa esille sen, että jos on vaikka... Paljon tekijöitä mitkä vaikka... Taustahälyä tai muuta niin se voi häiritä niin sitten tämmöisessä pienemmässä ryhmässä ehkä.

Oona Smahl:
Kyllä ja sitä myös se, että jos on semmoinen paikka missä on hirmu paljon niitä häiriötekijöitä on. Jotain muuta mielenkiintoista tapahtuu jossain viereisessä huoneessa vaikka niin hänen huomio menee sinne toiseen huoneeseen. Se ehkä ympäristökin missä se harrastustoiminta oli semmoista mikä tuki sitä mielenkiintoa siihen harrastukseen.

Julia Lyytinen:
Kyllä, kyllä. Totta, ja jos ajatellaan Vauhdissa niin tää lasten osallisuuden tukeminen se siellä ihan kaiken perustana on. Yks tärkeä tekijä siihen on se tila ja se semmonen niin kun... No tilan esteettömyys ja saavutettavuus mutta sitten sekin, että just vaikka nuo miten ehkä mahdollisia häiriötekijöitä on pystytty sitten rajaamaan että lapset pystyy keskittymään tai. Että on helppo olla siinä, mitä se toiminta sitten onkin.

Oona Smahl:
Kyllä ja se mikä helpotti häntä sinne harrastukseen menemiseen, kun mä kerroin, että voi saada kuulosuojaimet. Häntä jännitti myös se meteli kovasti. Niin sekin pelkästään hän tiesi sen, että hän voi laittaa ne päähän jos hän haluaa ja on saatavilla. Niin se helpotti kanssa sitä ajatusta siitä minkä takia sinne on kiva mennä.

Julia Lyytinen:
Joo, ja kuulostaa siltä, että sä oot kyllä tehnyt äitinä hyvän pohjatyön siihen. Että just sanoit tuossa alussakin että pitkään puhuitte siitä minkälainen ryhmä se on. Kun se ensimmäinen reaktio oli se, että ei hän sinne halua mennä. Niin oot niin kun ylläpitänyt sitä keskustelua. Ei oo niin kun painostettu toimintaan, mutta on rohkaistu siihen. Just niin kun, että voi tulla kokeilemaan. Kattomaan ja just näistä. Jos siellä on liikaa hälyä tai muuta että sulla on mahdollisuus laittaa ne suojaimet päähän ja et sitä kautta luoda sille lapsellekin sitä turvaa jo ennen sinne tulemista ja mielikuvia siitä, että mitä se toiminta voi olla. Ja sit taas toisaalta, että miten sinä voit siihen toimintaan osallistua ja miten sinun ei tarvitse siihen osallistua. Mitä ajattelet tuosta, että minkälainen merkitysharrastamisella on ollut Kasimirille ja nyt jos ajattelee vaikka hyvinvoinnin ja sosiaalisten taitojen näkökulmasta. Ja sitten taas mitä se on antanut myös teille perheenä, mikä merkitys sillä on ollut?

Oona Smahl:
No sillä on ollut itse tosi iso merkitys, että semmoinen rohkaistuminen mikä Kasimirissä on näkynyt niin se on ihan valtavaa. Se että perhepäivähoitajalta tuli heti kommenttia jotenkin siitä, miten hän puhuu puhuu siitä harrastuksesta ja ehkä myös itsestään sen harrastuksen jälkeen niin on semmosta. Itsevarmempaa. Et jotenkin itseluottamuksen kasvaminen siihen, että hän pärjää just semmoisena kuin hän on ja että hän on täysin riittävä ja että sillä on ollut tosi iso merkitys. Ja äitinähän se on ollut ilo nähdä myös se, että miten lapsi siitä semmosesta hyvin epävarmasta... Itsestään on kasvanut ehkä semmosen vähän isomman pojan rooliin missä hän luottaa itseensä.

Julia Lyytinen:
Kyllä ja sä sanoit tostakin, että alussa olit mukana ryhmässä mutta ilmeisesti sitten kuitenkin sen jälkeen hän oli myös itse harjoittelemassa sitä itsenäistä harrastamista siellä ryhmässä?

Oona Smahl:
Kyllä mutta hän kerran sai puuhuttua myös mummin ja ukin mukaan.

Julia Lyytinen:
Ihana myös, että osallistuu tai ottaa mukaan mukaan muita tärkeitä aikuisia.

Oona Smahl:
Kyllä. Ja se on hänelle hirveän tärkeätä, että on niin tiiviisti elämässä isovanhemmat että. Ehkä siinä oli semmoinen hänen oma ajatus että hän halusi näyttää sen oman kivan harrastuksensa isovanhemmille

Julia Lyytinen:
Kyllä.

Oona Smahl:
Se oli iso asia hänelle.

Julia Lyytinen:
Kyllä. Ja tuo on niin kun yks tosi tärkeä näkökulma ja meidänkin yhtenä tavoitteena se semmonen että lapsen lähipiiri näkee sen lapsen siinä harrastamassa toimijana siellä. Koska sitten voi olla, että tulee yllätyksiäkin ja näkee että tuolla tavallako se meidän lapsi toimii tuossa ryhmässä ja että tuommosia taitojako se on täällä harjoitellut. Ja nehän voi näyttäytyä eri tavalla, että miten lapsi toimii kotona tai jossain muussa tutussa ympäristössä. Ja sit taas miten on siinä ryhmässä ja minkälainen paikka se on. Minkälainen se dynamiikka on siinä ryhmässä. Niin se on sekä lapselle tosi tärkeä että pääsee näyttämään niitä mutta myös lapsen lähipiirille, että näkee sen lapsen siellä toimimassa.

Oona Smahl:
Kyllä, ja isovanhemmilta tuli just palautetta siitä. Että Kasimirin kohdalla ne toimivat keinot oli just se että Kasimir sai tuoda just sitä omaa mielipidettään esiin. Että siinä lopussa kun käydään läpi niitä fiiliksiä niin hänelle oli ihan uus tapa se että ne käytiin tällä kuvakortilla. Sitten se oma fiilis läpi ja hän sai äänensä kuuluviin.

Julia Lyytinen:
Kyllä. hana kun nostit tuon ja sen mitä ajatella... Se just että lapselle jää se tunne siitä että häntä on kuunneltu. Ja että on voinut kertoa niitä omia mielipiteitä. Tuokin menee ehkä mitä äsken puhuttiin. Et noita tommosia asioita, jotka on tukenut mitkä tukee siinä harrastamisessa. Et ehkä ehkä voi olla helpompi tulla seuraavalla kerralla, kun muistaa sen mihin siellä viimeksi on miten se on loppunut ja minkälainen tunne on jäänyt siitä kun lähtee pois että... On tullut kuulluksi.

Oona Smahl:
Kyllä, ja sitten kun se vaihtui tämä ryhmä tai loppui nämä Vauhti-musikantit ja lähdettiin sit Vauhti-touhukkaisiin niin hän sai pikkusiskonsa sinne matkaan ja ylpeänä kertoi sitten, että mitä siellä ehkä tehdään. Alkuun se oli pettymys, koska hän ois halunnut sinne Vauhti-musikantteihin jäähä. Mutta loppujen lopuksi hän sitten lähti sinne ja on siellä tykännyt kovasti olla että. Pääsi kertomaan, että mitä siellä tehdään, että semmoinen ylipäätään isoveljen rooli tuli esille hyvin siinä.

Julia Lyytinen:
Joo, eli tuossakin tuommoinen merkityksellinen. Että on saanut olla niin kun siskolle semmonen tutustuttamassa ja näyttämässä. Ja tässä voi sitten tuoda esiin, että minkä takia hän ei sitten enää Vauhti-musikanteissa ollut. Se oli siis tämmöinen lyhyt ryhmä kun meillä tässä hankkeessa on niitä semmoisia ryhmiä joissa on alku ja loppu siis ettei ole viikoittainen jatkuva toiminta. Niin tuo oli tuommoinen pop up -ryhmä justiinsa. Mitä sä ajattelet Oona, mitkä asiat tekee tästä harrastamisesta erityisen hyvän jutun?

Oona Smahl:
No kyllä se on varmaa ihan se ilmapiiri ja se että lapsi on nimenomaan tervetullut semmoisenaan, kun on ja että koko perhe otetaan myös huomioon siinä, että vanhempi tulee kuulluksi ja voi kirjata omia huomioita lapsestaan ja tietää sen, että ne huomiot mitkä on kirjoittanut niin otetaan ryhmässä myös sitten lapsen kohalla esille. Ja se että voi luottaa siihen, että lapsi saa olla just itsensä.

Julia Lyytinen:
Kyllä, eli tuo et niin kun ennakkotietoja pääsee antamaan lapsesta, semmosia asioita mitä haluaa jakaa. Just semmosia niin kun ohjauksen kannalta keskeisiä asioita, että niin kun säkin kerroit, että millaisen pohjatyön siellä jo kotona lapsen kanssa että lapsi lähtee sinne harrastamaan niin myös että siellä ryhmässä vastassa olevat ohjaavat aikuset tietävät että mihin asioihin on erityisesti hyvää kiinnittää huomiota. Nyt vaikka Kasimirin kohdalla, että hänellä olisi hyvä olla siellä ryhmässä, ja että hän pystyisi osallistumaan ja että hän sais semmoisen tuen mitä hän tarvii siellä ryhmässä.

Oona Smahl:
On ja siten se, että kyllä tuosta harrastuksesta ehdottomasti teki kanssa sen... Hyvän harrastuksen kun pysty kertomaan Kasimirille ei tarvitse istua paikoillaan. Hän kokee hirveen paljon paineita siitä, että täytyy istuaxs paikoillaan. Ja sitten kun saa liikkua ja olla omalla tavallaan siellä niin kyllä.

Julia Lyytinen:
Niinpä se voi tuntua tosi pitkältä ja varsinkin pienten pienten kohalla että jos joudutaan odottamaan ja ehkä se mitä kun jossa kerrotaan mitä on kerralla tulossa. Ja mitä vaikka yhteisiä sopimuksia on niin niissä voi pikkusen joutua olemaan mutta ei toki niissäkään ehkä sitä nyt jos ei jaksa tai pysty istumaan tai olemaan paikoillaan. Se ei oo niin kun välttämätöntä. Mutta se, että siinä aina pääsee myös harjoittelemaan niitä taitoja mitä sitten... Just vaikka odottamista. Pienessä ryhmässä ei joudu odottamaan ihan niin kauan, kun on vähemmän porukkaa ne saa sitten ne ohjeetkin ja sen tarvitsemansa tuen. Sitten ehkä vähän nopeammin kuin jos ois tosi iso ryhmä ja suhteessa aikuisia vähemmän.

Oona Smahl:
On ja se on hirveän tärkeätä muutenkin kaiken muunkin vaikka päivähoidon tai nyt tulevan eskarin kannalta että hän pääsee opettelee sitä itsenäistä toimimista. Tämmöisessä harrastustoiminnassa taas jotenkin itseluottamus kasvaa, joka auttaa sitä tulevaa eskaritaivalta ja ajattelee että harrastus tukee sitä muuta arkea... Taas olla kaikilla se mahdollisuus harrastaa.

Julia Lyytinen:
Kyllä tuo mitä toi esiin tuossa se miten se heijastuu ja miten se vaikuttaa suuntaan ja toiseen. Positiiviset harrastamisen kokemukset. Siitä voi saada sitä itseluottamusta ja just toi mitä sä toit aikaisemminkin esiin, että lapsi niin... Kun oikeasti kokee olevansa hyvä ja arvokas tämmösenä kun on ja niiden hyvien kohtaamisten kautta että sitten just vaikka tuo sitä luottamusta siihen muuhun toimintaan vapaa ajalla myöskin. Mitä ajattelet, että miten tukea tarvitsevien lasten harrastustoimintaa tulisi mun mielestä kehittää? Mihin asioihin kiinnittää huomiota?

Oona Smahl:
Mä en ehkä siitä toiminnan kehittämisestä silleen. Mun mielestä ainakin tän Vauhti-hankkeen kautta se on tosi toimivaa. Ainakin oman lapsen kohalla, mutta ehkä se viestintä ja se että nää muut tahot ottaa myös huomioon enemmän sitä että näitä lapsia joilla on paljon kaikkeen tukitoimia on niin markkinoitas enemmän sitä kautta tämmöistä harrastustoimintaa. Sehän kaikkee kehitystä tukee ja.

Julia Lyytinen:
Niin ja se että saa siis tietoa.

Oona Smahl:
Niin, se tiedonsaanti on tosi vaikeeta.

Julia Lyytinen:
Kyllä tää on varmasti semmonen just tästä mekin olla yhdessä juteltu ja semmonen asia mikä tietysti on vaikuttaa tosi monet jutut. Että varmasti myös haluaa he kertoo perheille että tällaisia toimintoja on sitten myös toki niin kuin meidän puoleltahan missä kanavoissa ja miten tiedotetaan toiminnasta että sitten just vaikka siellä päiväkodeissa ja just vaikka mitä sanoit toimintaterapiassa ja muualla että on mahdollisuus kuulla niistä. Et se viestintä ja tiedottaminen niin se on kyllä semmonen mihin ja ehdottomasti mekin voidaan parantaa sitä.

Oona Smahl:
Kyllä, ja sit kun usein kumminkin kehotetaan näistä tukitoimista, että olisi hyvä olla joku harrastus lapsella mutta sitä ei osata sanoa että mikä se harrastus ois ja mistä sellaisen löytäis.

Julia Lyytinen:
Kyllä tuo on kyllä tosi tosi tärkeä juttu koska miten löytää sinne harrastukseen, vaikka niitä vaihtoehtoja ois tarjolla, jos niistä ei tiedä. Ja jos niitä ei löydy jostain niin kun selkeesti että tuo on kyllä tärkeä asia että ees pääsee siihen harrastukseen ja löytää sen. Jos ajattelet että ihan kaikki ois mahdollista niin... Mitä sä toivoisit, ensin vaikka mitä sä toivoisit äitinä lapsen harrastustoiminnalta?

Oona Smahl:
No mä toivoisin, että sitä harrastustoimintaa olisi enemmän ja se että sitä ois saatavilla myös koko perheelle. Ei ehkä semmosena perheilytoimintana mutta vaikka sisarusryhminä, koska kyllähän sen näkyy tuolla kotona, kun vaikka pikkusiskon taidot on enemmän edellä kun hänen omat taitonsa niin tulee semmosta... Ehkä kateutta, mikä tietysti kuuluu sisaruuteen ja muuta. Mutta jotenkin sitten kun he ovat yhdessä olla tuolla Vauhtitouhukkaat-ryhmässä niin se isoveljen rooli on ollut hänelle niin tärkeä kun hän on saanut olla se, joka ehkä opastaa ja se on muuttanut ehkä hiukan dynamiikkaa siinä hän ei koe enään itseään niin kömpelönä verrattuna, vaikka pikkusiskoon tai muuta et. Hän on löytänyt niitä omia vahvuuksia sitten. Toivoisin kyllä, että ois enemmän semmosta ehkä sisarusryhmällekin niin kun.

Julia Lyytinen:
Niin semmosta yhdessä tekemisen vahvistamista.

Oona Smahl:
Kyllä.

Julia Lyytinen:
No mitäs ajattelet, jos kaikki ois mahdollista niin mitä toivois... Sä taisitkin kysyä sun lapselta, että jos kaikki ois mahdollista niin millainen olis paras harrastustoiminta?

Oona Smahl:
Rokkimuskari.

Julia Lyytinen:
(Naurahtaa)

Oona Smahl:
Se on kyllä hänelle ollut semmoinen mistä hän on jaksanut puhua iät ja ajat. Se taisi olla ehkä Pikku Kakkosesta mistä hän bongasi tämän rokkimuskarin. Hän on puhunut, että äiti missä sellainen rokkimuskari on, minä haluan sinne ja kotona sitten virittää kaikkia kattiloita ja muuta millä soittelee. Mutta rokkimuskari ois haaveissa. Ja ylipäätänsä semmoinen, että hän pääsis muitten lasten kanssa kokeilee niitä soittimia ja olemaan semmoinen. Tai ehkä se esiintyminenkin on hänelle semmoinen mitä hän haluaisi kokeilla hän haluaisi olla se huomion keskipiste jostain asiassa. Ja saahan se oman tähtihetken.

Julia Lyytinen:
Kyllä. Ja siis aivan ihana toi toive. Jos miettii että kaikki maailmassa ois mahdollista niin se toive on rokkimuskari. Se ei kuulosta niin kovin mahdottomalta toiveelta.

Oona Smahl:
Ihanaa kuulla.

Julia Lyytinen:
Onko sulla Oona vielä jotain mitä sä haluaisit lisätä tässä kohtaa tai kertoo vielä lisää teidän harrastamisen kokemuksista?

Oona Smahl:
No haluaisin ehkä kiittää siitä, että sain sinulta tämän informaation ja lapsi sai mahdollisuuden harrastaa. Että on tuonut meille ihan hirveesti iloa ja sitä semmoista luottamusta siihen että mahdollisuuksia on.

Julia Lyytinen:
On tuo ihan paras palaute mitä voi saada. Kiitos teille. Ja kiitos Oona kun olit jakamassa teidän kokemuksia. Nää on ihan tosi merkityksellisiä kuulla ja ihana kuulla palautetta.

Oona Smahl:
Kiitos että sai olla mukana.

Julia Lyytinen:
Kiitoksia.