Erityisen hyviä juttuja: Taide- ja sirkusharrastusten erityispiirteet tukea tarvitsevien kohdalla

Petri Partanen:
Tervetuloa mukaan kuuntelemaan podcast-juttusarjaa Erityisen hyviä juttuja. Tässä podcast-sarjassa keskustellaan yhdenvertaisesta ja saavutettavasta harrastustoiminnasta. Tähän työryhmään kuuluu Julia Lyytinen, Petri Partanen, Satu Piispa-Hakala sekä Tiina Ynnilä.

 

Satu Piispa-Hakala:
No, niin nyt olis taas Erityisen hyvien juttujen aika. Mä olen Satu Piispa-Hakala, projektitutkija New Culture Horizons -hankkeessa. Tänään haastattelemassa jälleen ihania ihmisiä eli tällä kertaa meillä on Mari Pyykkönen ja Aila Kinnunen, jotka ovat molemmat olleet näissä piloteissa töissä. Ihan ensin voisitte kertoo vähän itestänne ja siitä miten te tähän NCH -hankkeeseen liitytte. Aloitatko vaikka Aila?

 

Aila Kinnunen:
Joo, tervehys vaan kaikille. Eli mie oon Aila ja mie opiskelen täällä Itä-Suomen yliopistolla erityispedagogiikkaa pääaineena ja sivuaineena miulla on opinto-ohjaus. Ja miten mie tähän hankkeeseen päädyin niin hain H4-harjottelussa,  joka on meillä tämmönen erityisopettajien viimeinen harjoittelu niin tänne sitten opettajaharjotteluun. Ja hain sinne sillä perusteella, että mul on toi kuvataide semmonen oma vahvuusalue. Ja mul on mm. kuvallisen ilmaisun tutkinto jo ollu ennen näitä yliopisto-opintoja ja sitten oon toki pitkän linjan kuvataiteen harrastaja ylipäätään.

 

Satu Piispa-Hakala:
Mahtavaa. Entäs Mari?

 

Mari Pyykkönen:
Mä oon tosiaan Mari Pyykkönen. Meillä on vähän samanlaiset polut Ailan kanssa, että ollaan molemmat täällä Itä-Suomen yliopistossa opiskelijoita. Mä opiskelen luokanopettajaks nyt neljättä vuotta maisterivaiheessa. Ja mä päädyin kanssa ihan samalla tavalla tähän hankkeeseen mukaan, et mäkin olin tossa H4-harjottelussa tässä, se on meillä kanssa se viimenen harjoittelu, jonka voi tehä. Ja oli tosi kiva kyl tehä tää harjoittelu nyt vähän sit erilaisessa ympäristössä, ja se oli kyllä ihan super mahtava kokemus ja miksi, mitä mä siellä tein niin mä olin siinä sirkusopettajana mukana. Oon itekki pitkän linjan sirkusharrastaja, sekosin itse laskuissa, mutta tulin siihen tulokseen, että 13 vuotta  sirkustaustaa takana ja erilaisissa rooleissa, että oon ollu apuopettajana ja ohjaajana ja sit ihan tuntiopettajana sirkuksen puolella niin sillä tavalla ehkä päädyin sit tähän hommaan mukaan.

 

Aila Kinnunen:
Sie vedät vähän pitemmän linjan. Mie tossa ite laskin, et mul on kuusi vuotta opetuskokemusta nimenomaan kuvataiteen opettamisesta.

 

Mari Pyykkönen:
Ei mullakaan ihan niin paljon sitä opetuskokemusta, mutta must tuntuu, että sirkuksessa on vähän semmonen siitä, että pojasta polvi paranee tyyppinen ajattelu, et siellä siirrytään vähän laittamaanki aikasee aina jotain apuopettajan rooliin neuvomaan nuorempia.

 

Aila Kinnunen:
Aivan.

 

Satu Piispa-Hakala:
Aika ihania huomioita. Mä kysyn ehkä sitten tähän alkuun, kun kumpikin korosti tätä harjottelua, että miten se meni, mitä opitte soveltavassa harjoittelussa? Alota vaikka Mari.

 

Mari Pyykkönen:
Tää oli kyllä ihan siis tossa aikasemminkin jo sanoin, että oikein erityislaatuinen kokemus. Ja musta tuntuu, että tää harjoittelu tarjos myös lähtökohdan tutustua tähän opetustyöhön muuallakin kuin koulumaailmassa. Et vähä näki sitä, et mitä se Satu sulla on tehä tommosta tutkijan hommaa. Ja sitten myös, että mihin kaikkeen muuhun se oma opettajuus sitte taipuu, ja esimerkiks ihan ammattina. Et just miettii sitä, että ei välttämättä tule ajatelleeksi, että omasta entisestä harrastuksesta vois tehä ammatin kokonaan. Ja sit mulle ainakin tän harjoittelun aikana sit se ajatus kirkastu vielä lisää, että ehkä tätä vois myös joskus tehä vaikka kokonaisena päivätyönä, ja saada siitä sitten leipänsä niin sanotusti. Ja just jos miettii sit tämmösiä käytännön asioita niin ainaki itelle just paljo tuli semmosia ihan vinkkejä semmoseen omaan työkalupakkiin ihan tosi paljo kaikkea uutta. Et kun mul oli siinä super osaavia ihmisiä itseni ympärillä auttamassa Satu ja sitten Paula, jotka oli sitte valmiita aina tarjoamaan kaikkia vinkkejä niin rauhoittumismajoista lähtien tai jostakin ylimääräisestä näpertelystä niin semmosta käytännön osaamista tuli tosi, tosi paljon.

 

Satu Piispa-Hakala:
Ja juuri mainittu Paula on tosiaan Honkalampi-säätiön Perpe-keskuksesta Murasen Paula, joka on kyllä ihan huima osaaja sitten, kun ohjataan lapsia ja perheitä monenlaisissa asioissa. Entäs Aila, mitäs opit?

 

Aila Kinnunen:
No, itellä tää harjoittelu oli siinä mielessä erilainen, että tää miun pilotti, jonka mie vedin niin tapahtu kokonaan etänä. Eli käytännössä mie opettelin tän mun harjoittelun aikana kokonaan etäilyn salat opettamiseen. Ja varsinkin kun siinä tuli nyt tää erityisen tuen konteksti niin se oli varsin laaja kokonaisuus, mikä täyty siinä harjoittelun aikana ottaa haltuun. Ja sitä sitten puntaroitiin ja arvioitiin ja tutkittiin ja katsottiin sitten monien ihmisten kanssa tän prosessin aikana, koska tosissaan kyseessä oli melkonen paketti, mikä täyty ottaa haltuun. Mut voisin sanoa tiivistetysti, että mie otin haltuun kaikki etäilyhommat. Elikkä ihan siitä kuvauksesta, erilaisista kameroista, erilaisista ohjelmista ja kaikesta siitä lähtien, tämmöstä käytännön taitoa. Et esim. mitkä ympäristöt sopii esimerkiksi verkko-opetukseen paremmin erityisen tuen oppilailla. Ja sen lisäks toki opin niin kuin siitä etäilystä erityisen tuen näkökulmasta sen struktuurin tärkeyden ja kaikkea tämmösiä opetuksen sisäisiä asioita niin kuin sen, että miten asiat kannattaa näyttää tämmöisessä etäympäristössä, kun ne oppilaat tai mun kurssilaiset on siellä jossain monien kymmenien kilometrien päässä siellä minusta.

 

Satu Piispa-Hakala:
Niinpä. Se on ollut teidän kummankin pilottia kyllä ihan huima päästä seuraamaan. Ja se mikä oli yhteistä teille niin kun paljon puhuttiin kummanki kaa siitä opettajan roolista, kun ollaankin koulun ulkopuolella. Ja mitä kaikkea ottaa huomioon ja miten se konteksti tuo siihen niin paljon sellasta erilaista näkökulmaa. Mä kysyn nyt vähän tämmösen laajemman kysymyksen, että miten harrastaminen voi teidän mielestä tukea lapsen tai nuoren hyvinvointia. Kumpi haluaa alottaa?

 

Aila Kinnunen:
Ehkä me voidaan puhua vaikka vähän rinnakkain.

 

Mari Pyykkönen:
Meillä voi tulla samoja ajatuksia tästä.

 

Aila Kinnunen:
Kyllä ehottomasti.

 

Mari Pyykkönen:
Mulla oli ainaki yks mikä mul ihan heti tulee itellä mieleen siitä mitä ite voi kanssa todistaa omalla kokemuksella, että harrastuspaikka on ihan tosi hedelmällinen ympäristö löytää niitä omia vahvuuksia. Ja että kun puhutaan kultturitaide,  liikuntaharrastuksista ja ehkä niitä yhistelevistä tämmösistä kuten  sirkuksesta.

 

Aila Kinnunen:
Kuten sirkuksesta.

 

Mari Pyykkönen:
Niin sit saa ihan todella monipuolinen ympäristö löytää niit omii vahvuuksii mitä ei välttämättä tajuakaan olevan. Et sirkus tarjoaa tosi paljon semmosia mahdollisuuksii, mitä sä et välttämättä oo ees hoksannu, et mitä on olemassa.

 

Aila Kinnunen:
Ehottomasti nostasin ton vahvuusnäkökulman itekin esiin. Ja myös niiden vahvuuksien kautta itsetunto ja minäkuva kehittyy, joka on totta kai lasten ja nuorten kohdalla tosi tärkeä asia, että tulee sitä semmosta tervettä minäkuvaa ja itsetuntoa. Ja se on mahdollista harrastusten kautta. Ja sit sen lisäks sosiaalinen ympäristö on erilainen, joka tarkoittaa sitä, että myös erilaisia sosiaalisia suhteita on mahdollisuus sitten muodostaa. Eli sieltä on mahdollisuus saada semmosia ystäviä ja ystäväpiiriä, jota sitten ei välttämättä koulusta saa. Koska totta kai siellä ryhmissä on sitten semmosia oppilaita tai henkilöitä, jotka on kiinnostunu jo valmiiks niistä samoista asioista. Ja sitten ehkä minkä ite nostasin myös sen, että se myös ehkä laajentaa niin kuin sitä aikuisten piiriä. Että tulee myös sitten semmosia aikuisia niitten lasten ja nuorten elämään, joita ei muuten tulis, et tavallaan sen oman perheen, sukulaisten ja opettajien lisäksi tulee lisää muita aikuisia. Ja totta kai välillisesti mie aattelen vielä niin, että jos harrastus tukee hyvinvointia lapsella ja nuorella niin sehän tukee myös perheen hyvinvointia sitä kautta. Että se myös auttaa mahdollisesti perhettä siinä arjessa.

 

Mari Pyykkönen:
Ihan älyttömän hyviä nostoja ja sit varsinkin toi, että mitä kaikkea turvallisia aikuisia se harrastus pystyy sitten tarjoamaan sen lapsen elämään sitten vielä lisää. Et musta tuntuu, että niitä ei voi olla liikaa. Ja muutenki musta tuntuu, että meidän molempien harrastuksissa tai näissä työpaikoissa on ehkä semmonen yhteisöllisyyden ilmapiiri tosi vahvasti, mikä sitten on ihan semmonen tosi tärkeä asia ihan jokaselle niin sille ohjaajalle ja oppilaalle kun sille perheellekin.

 

Aila Kinnunen:
Niin, kyllä mie sanoisin, et semmosen turvallisuuden tunteen tuominen niihin harrastustilanteisiin on tosi tärkeetä. Ja se on kyllä opettajaohjaajan yks ensisijaisista tekijöistä mitä täytyy yrittää siinä edistää.

 

Mari Pyykkönen:
Kyllä. Ja ehkä just harrastuspiireissä se opettajan eetos voi olla vähän erilainen kuin koulukontekstissa sitten. Niin se on ehkä ihan tervettä, että tulee erilaisia kohtaamisia, erilaisia aikuisia, erilaisia lähestymisiä.

 

Aila Kinnunen:
Kyllä.

 

Satu Piispa-Hakala:
Ootte te kyllä fiksuja nuoria ihmisiä. Teistä tulee erinomaisia opettajia ihan kouluun ja koulun ulkopuolelle. Tuossa tulikin esille, että te ootte molemmat tosi kokeneita ohjaajia, opettajia sillä teijän omalla taiteen alalla. Eroaako teidän mielestä tukea tarvitsevien ohjaaminen sitten sellaisten lasten ja nuorten ohjaamisesta, jotka ei tartte tukea?

 

Aila Kinnunen:
No, itelleni tämä on siinä mielessä vähän vaikea kysymys, koska mie oon opettanu pelkästään erityisryhmiä. Et mie ihan kaivelin nyt muististani tämmösiä tilanteita, jossa mie olisin opettanu niin kun harrastustilanteessa tämmösiä ryhmiä, jotka ei olis inklusiivisia tai eivät olis erityisryhmiä. Niitä ei varsinaisesti sitten ole. Mutta inklusiivisia ryhmiä kyllä oon jonkun verran opettanu ja niissä toki se ryhmäkoko on isompi. Semmonen asia mulle tuli ihan ensisijaisesti mieleen, et se oli semmoinen, aika semmoinen konkreettinen ero. Ja ehkä sitten ne toiminnanohjauksen taidot semmosissa ryhmissä on paremmat. Eli sen takia ehkä ryhmäkoot on pienempiä erityisen tuen ryhmissä, koska sitten toiminnanohjausta tarvii tukea niin paljon sitten opettajana.

 

Mari Pyykkönen:
Mitä mulla tuli nyt mieleen, niin no, ylipäätänsä, et sirkus on tosi hyvä ympäristö eriyttää, että se tarjoaa jo luonnostaan tosi hyvät mahdollisuudet eriyttämiseen. Et siinä mielessä se on myös helppoa eriyttää, et sitä ei välttämättä tuu miettineeksi niin kun millainen ryhmä tää on. Koska siellä tapahtuu sitten tosi paljon myös ihan luonnostaan. Mut mitä mä mietin niin se ehkä, että sirkuksessa ollaan tosi usein aika hälyisessä ympäristössä, ja se on tosi virikkeellinen se ympäristö, niin se on ehkä ollu semmonen asia mitä mä oon miettiny, jos on erityistä tukea tarvitsevia lapsia. Että miten sitten semmoset ympäristötekijät ja ulkoiset tekijät saadaan jotenkin semmoseks mahdollisuudeksi eikä niin sanotusti uhkaksi sirkusympäristössä. Mutta musta tuntuu vaan, et se on opettajan ajatustyöstä kiinni, että miten niihin suhtautuu.

 

Satu Piispa-Hakala:
Toi oli tosi tärkeä huomio toi opettajan ajatustyö, koska siitähän siinä enimmäkseen tuen antamisessa on kyse siitä, että tiedostaa sen, et jollain saattaa olla tuen tarvetta ja tunnistaa sen ja sit alkaa toimia eli tukea. Ei ne keinot lopulta oo sitten kovinkaan kummallisia, kun vaan sen esimerkiksi kerhon tai kurssin rakenteen, yhden opetuskerran rakenteen miettiminen ja näinpä.

 

Satu Piispa-Hakala:
Lisää vaan.

 

Mari Pyykkönen:
Eikun tosta tuli vaan semmonen ajatus kans mieleen, että jäin vaan vielä pohtii tota ajatusta siit opettajan ajatustyöstä. Et kun just ehkä se on vaan semmonen opettajan oma kynnys, et hyväksyy sen, että osallisuuden rooleja on niin erilaisia. Et esimerkiksi jos ryhmässä on lapsi, jolle vaikka jotkut tunnetaidot on tosi vaikeet tai heittäytyminen johonkin abstraktiin rooliin tai esimerkiks joku ilmaisu on tosi vaikeeta niin, sitte kun eihän noissa asioissa muutenkaan oo oikeeta  tai väärää toimintamallii, niin sit se, että se joku lapsi ei nyt noudata sun tavalla niitä ohjeita, ei oo automaattisesti mitenkään huonompi tai väärä tapa. Niin et just tossa mitä tuli mieleen noist tuen tarjoamista niin se, että just esim. sirkuksessa, kun draama ja ilmaisu on tosi isossa asiassa niin se, että voi tehdä niin kun sä ite haluut.

 

Satu Piispa-Hakala:
Niin aivan, että isommin ja pienemmin osallistuminen.

 

Aila Kinnunen:
Ja mulla tuli tosta sit vuorostaan mieleen se, että tuota sinälläänhän justiinsa kun ryhmässä on vaikka erityisen tuen oppilaita niin se semmonen ohjeiden annon selkeys ja struktuuri siinä tilanteessa, semmonen tavallaan yksilöllisyys ja yksilöllinen työskentelyote niin ne korostuu. Mut sit toisaalta harrastukset on myös oivallinen paikka rikkoa niitä semmosia asioita mitä esim. koulussa on tosi paljon esim. struktuuria. Eli se on myös mahdollisuus kokeilla sitä erilaista. Toki niin kun lapsikohtaisesti täytyy miettiä, että milloin se on mahdollista ja kuinka valmistellaan lasta siihen tilanteeseen, et nyt ei välttämättä edetäkään niin kuin normaalisti. Mutta tosi elämässäkin on tilanteita, joita ei pysty aina ennakoimaan eikä arkea pysty aina rakentamaan. Niin harrastuksissa on myös mahdollisuus tavallaan keikauttaa se koko homma päälaelleen ja opettajana tai ohjaajana on sitten mahdollisuus juurikin nähdä se, että mihin oppilas siinä tilanteessa pystyy, ja hyväksyä se esimerkiksi, jos oppilas vaikka vetäytyy siinä hetkessä. Se ei oo vakavaa, tulee aina seuraava kerta.

 

Satu Piispa-Hakala:
Niinpä. Siis äärimmäisen tärkeä näkökulma siitä, että mitä on, oikeestaan mennään vähän semmosen formaalin ja epäformaalin ja niitten risteämisen tai rajapinnan lähelle. Mitäs onks, vähän tossa ehkä tulikin tätä jo, mutta että onks teidän omissa taiteen aloissanne jotain sellasta erityispiirrettä, joka vaatii soveltamaan tukea tarvitseviin lasten ja nuorten kohdalla?

 

Mari Pyykkönen:
No, mä mainitsin siitä hälyisyydestä ja sit taas siitä ilmaisun ja draaman vaikeudesta abstraktien asioiden harjoittelusta. Mä tätä itse en niin kun nää ongelmakohtana, mutta se, että kun tehdään tosi paljon yhdessä niin se voi olla joillekin lapsille ihan todella kuormittavaa siellä harkoissa. Et ollaan läsnä ja ollaan niin yhdessä, niin sit jotenkin se, että tajuaa sen, että välttämättä kaikki ei saa tästä niin paljoa irti ja se voi olla tosi raskasta ja sit se kumpuaa jonkinnäköisenä muuna käytöksenä sitten se niin. Et se vaan pitää itse sitten muistaa jotenkin rytmittää sitä opetusta niin, et siellä tehdään sekä myös yksin tai että voi vetäytyä. On aina se paikka, et voi mennä ottaa niin sanotusti happee. Mut mitä mä sit rupesin miettii ihan mikä ois tai että mitä on vaikea soveltaa niin siis liikuntarajoitteisten kanssa sirkuksessa. Et tosi paljon tehdään kuitenkin omilla kehoilla ja ylipäänsä se kehollisuus on tosi läsnä sirkuksessa. Et vaikka on sitä et ilmaisua on monenlaista, voi tehdä taikuutta ja esimerkiks on tosi paljon tanssijoita, jotka tekee vaik istualtaan ja tekee erilaista ilmasuu ja taidetta niin silti sirkuksessa se, että kun siellä on myös niitä välineitä, jotka ei sitten välttämättä taivu niin helposti esimerkiksi liikuntarajoitteiselle. Sä et esimerkiks kiipeä kangasta välttämättä, jos sulla on liikuntarajoite. Mut sit se, että millä tavalla muuten sen ilma-akrobatian kokemuksen vois saada jollekin liikuntarajoitteiselle roikkumalla, istumalla, mitä me keksitään siihen. Niin toi on semmonen, et se vaatii kyl aika paljon ajatustyötä opettajalta.

 

Satu Piispa-Hakala:
Näinpä. Entä Aila, onko kuvataiteessa rajoja tai soveltamistarpeita?

 

Aila Kinnunen:
Kyllä on. Ihan lähtien siitä, että kuvataidettahan tehdään yleensä käsillä tai sitte, jos kädet ei ole käytössä niin jaloilla. Ja siinä toki korostuu sitten nää motoriset taidot ihan hienomotoriikka ja sitten myös karkeamotoriikka. Ja on tilanteita, joissa esimerkiksi tämmöstä vapinaa tai spastisuutta mitä vaikka lapsella on niin täytyy sitten yrittää soveltaa, että kuinka häntä voi sitten tukea siinä maalaamisessa ilman, että siinä tavallaan se itseilmaisu kärsii vaikka spastisuuden takia. Ja sitten ihan pelkästään, jos ajatellaan tämmösiä muita taitoja niin hahmottaminenhan on tosi suuressa osassa kuvataiteessa. Eli sitten tämmöset erilaiset hahmottamisen vaikeudet opettajana tulee ottaa huomioon, että siihen voi keksiä erilaisia apuvälineitä sitten esimerkiks vaikkapa tietynlaisia kehyksiä, jonka läpi katsotaan jotain tiettyy kohtaa, joka täytyy piirtää tavallaan rajataan kehysten ulkopuolelle semmosia asioita, jotka haittaa hahmottamista. Ja sitten ihan semmonen klassinen asia, jota koulussakin usein näkee niin keskittymisen taito on kuvataiteessa tosi isossa roolissa, että se on yleensä todella semmosta  pitkäjänteistä työskentelyä, jonka parissa ollaan pitkään. Mutta se on myös erinomainen keino opetella sitä pitkäjänteistä työskentelyä, koska yleensä varsinkin harrastusryhmiin tulee niitä lapsia, jotka on kiinnostuneita sitten siitä kuvataiteesta.

 

Mari Pyykkönen:
Toi pitkäjänteisyys on kyllä asia mikä varmasti tosi monessa taiteessa näyttäytyy. Et se pitkäjänteisyys ei välttämättä oo sitä, että harrastetaan tosi monta vuotta vaan sen tunnin sisällä on niitä. Tai että tarvitaan tosi paljon pitkäjänteisyyttä siellä tunnin sisälläkin, et se ei välttämättä näy siinä isossa kuvassa vaan ihan joka ikisessä toiminnassa mitä tehään.

 

Satu Piispa-Hakala:
Niinpä. Aivan. Ihan siis oikein päässä kihisee, kun kun kuuntelee teitä ja kaikkea, sinkoilee ajatukset. Ja vaikka nyt ollaan tässäkin hankkeessa jo raportointivaiheessa, että nää podcastit on meidän viimeinen ponnistus niin työhän ei suinkaan ole tullut valmiiksi, että tämä on vasta semmonen vähän niin kun ensimmäinen raapasu näihin suuntiin sekä itsellä että kaikilla osallistujilla. Vielä mä kysyn tän viimeisen kysymyksen, et teistä molemmista tulee opettajia perusopetukseen, ja niin miten te näette harrastamisen merkityksen ehkä erityisesti oppimisen näkökulmasta, mut tietysti muutenkin?

 

Aila Kinnunen:
No, toki tässä on tullu nyt se hyvinvointinäkökulma jo esiin. Harrastushan tuo sitä tasapainoa mahollisesti siihen arkeen tai siis sen tulee antaa tasapainoa arkeen. Eli siinä vaiheessa, jos harrastus kuormittaa niin kun lasta tai nuorta liikaa niin sitten täytyy miettiä, että olisko esimerkiks vähemmät harrastuskerrat paikallaan tai onko sitten se harrastus oikea. Eli sen täytyy tuoda sitä hyvinvointia ja tasapainoa siihen arkeen. Ja totta kai semmonen hyvinvointinäkökulma tukee myös ihan suoraan oppimista. Mutta sitten sen lisäks mun mielestä harrastukset on oiva paikka opetella niitä arjessa tärkeitä taitoja, jotka tukee oppimista. Siis jos ajatellaan ihan vaikka lasta niin ihan pelkästään niin sitä keskittymistä mistä ollaanki puhuttu, niitä toiminnanohjauksen taitoja. Harrastuksissa on paljon tilanteita, joissa täytyy olla sitä omaa toiminnanohjaavuutta. Sitten ihan pelkästään tunnetaidot ja tunteiden säätely on aika isossa osassa harrastuksissakin. Ja kuvataide näkökulmasta itseilmaisu on semmonen asia, joka myös lisää sitä oppimista, ja myös semmonen itsetutkiskelu tukee oppimista ylipäätään. Ja sitten toki se vahvuusnäkökulma mikä on tullu jo aikaisemmin esiin eli kun löytää niitä vahvuuksia, niitä voi hyödyntää myös siellä koulun puolella.

 

Satu Piispa-Hakala:
Ilmanmuuta. Entäs Mari?

 

Mari Pyykkönen:
No, mä ihan täysin allekirjoitan noi aikaisemmat sanonnat tosta. Että samaistun kyllä noihin ja oon tosiaan samaa mieltä. Et just mitä ehkä toisin vielä esille niin se, että se tauottaa ja rytmittää tosi hyvin sitä ehkä jotenkin muuten tosi koulukeskeistä arkea. Et kun monella lapsella saattaa pyörii tosi paljon siinä koulun ympärillä se oma arki. Enkä lähde nyt muutenkaan sitten näistä hyödyistä kiistämään mitään aivotutkijoiden kognitiivisia löytöjä, miten harrastukset ja liikunta ja taide kehittää jotain kognitiivisia kykyjä, että en lähde kiistämään sit siitä tässä podcastissa.

 

Satu Piispa-Hakala:
Hyvä valinta.

 

Mari Pyykkönen:
Jotenkin sit kun me ollaan semmosen taitoharjoittelun ytimessä niin sit kaikki muut taitoharjoitteluun liittyvät niin kun mitä esim. koulussakin harjotellaan niin tukevat varmasti toinen toisiaan. Ja just noi sinnikkyys, pitkäjänteisyys, kaveritaidot, yhteistyötaidot, epävarmuuden sietäminen, epäonnistumisen sietäminen. Että harrastukset, sirkus, kuvataide on molemmat ehkä aika oivia paikkoja harjoitella sitä. Ja ainakin meillä niitä tehdään myös tosi tietoisesti, että ollaan sitä nyt mokaillaan, pelataan mokapalloa, miltä se tuntuu, keskustellaan siitä. Ja tai just joku tämmönen, että harjoitellaan sitten vaikka jotakin kaveritaitoja, että kehutaan ihan ryhmää. Meil on jotain yhteisiä haasteita, yhteisiä tämmösiä projekteja, et se tehdään tosi näkyväksi, et mikä funktio tällä on?

 

Aila Kinnunen:
Ja sen takia oliskin tärkeetä, että ihan kaikilla lapsilla olis mahdollisuus harrastaa, koska siellä opetellaan just niitä taitoja, jotka sitten auttaa elämässä. Ja ylipäätään harrastuksethan ennaltaehkäisee syrjäytymistä. Ja sitten jos ajatellaan vaikka jotain erityisen tuen ryhmiä niin heillä on suurempi riski syrjäytyä myöhemmin elämässä. Niin harrastus on miun mielestä aika semmonen yksinkertainenkin toimenpide minkä voi tehdä siellä lapsuudessa ja nuoruudessa.

 

Satu Piispa-Hakala:
Kyllä. Eli ihan oikeilla jäljillä ollaan harrastamisen Suomen mallissa että jokaiselle lapselle mieluinen harrastus.

 

Aila Kinnunen:
Kyllä.

 

Satu Piispa-Hakala:
Mutta siis teidän kanssa vois jutella vaikka koko iltapäivän tässä. Ihan siis tosi lämmin kiitos, että tulitte kertomaan teidän taiteen aloista ja teidän harjoittelukokemuksista ja projektikokemuksista tänne meijän podcastiin. Nää oli taas näitä Erityisen hyviä juttuja.

 

Mari Pyykkönen:
Kiitos.

 

Aila Kinnunen:
Kiitti.