Vanhat ja uudet perinteet kohtaavat nykypäivän juhannuksen viettotavoissa

Keskikesän juhlalla on pitkät perinteet maailman historiassa – ja niin myös Suomessa.  

Juhannuksen juuret Suomessa ulottuvat aikaan ennen kristinuskoa. Keskikesän juhla oli osa vuodenkiertoon liittyviä juhlia ja silloin juhlistettiin erityisesti hedelmällisyyttä ja elämän jatkumista sekä varmistettiin onnea koko vuodelle. Kristinuskon myötä juhannus sai uuden nimen ja merkityksen Johannes Kastajan syntymäpäivänä, mutta vanhat tavat säilyivät. Jotkin näistä vanhoista tavoista on edelleen osa juhannuksen juhlimista, mutta toiset ovat ottaneet uuden muodon ajan kuluessa. 

Vanhoja nykypäivänä yhä nähtäviä perinteitä ovat esimerkiksi juhannuskokot. Juhannuskokkojen perinne on lähtöisin Itä-Suomesta, mistä se on levinnyt 1800-luvulla laajalti muualle Suomeen. Tosin Suomenlahden rannikolla juhannustulet ovat omaa perinnekerrostumaa. Vanhin maininta juhannustulista on Turusta vuodelta 1645.  

Juhannuskokon ja muiden juhlatulien, kuten pääsiäiskokon, helavalkeiden tai kekritulien, polttamiseen liittynyt erilaisia uskomuksia pahan karkottamisesta, hallan torjumisesta ja tulevan satokauden menestyksen varmistamisesta. Kokon polttamisella on ennen kunnioitettu myös sään ja sadon jumalaa Ukkoa. 

Humaltuminen juhannuksena ei ole sattumaa

Juhannuskokko oli tyypillisesti koko kylän juhla ja jokaisen oli tuotava jotakin poltettavaa yhteiseen kokkoon. Kokonpolttopaikoiksi vakiintuivat korkeat mäet tai kalliot, mutta niitä on poltettu myös järvien ja meren rannoilla. Tanssimisen yleistyttyä juhannuskokkoja rakennettiin tanssipaikkojen läheisyyteen. 

Juhannuskokon tukipuista on saatettu ennustaa myös tulevaa avio-onnea. Tytöt nimesivät itselleen jonkin tukipuista ja seurasivat sen palamista. Jos tukipuu paloi hyvin, pääsisi tyttö sinä vuonna naimisiin. Huonoa seurusteluonnea oli luvassa, jos tukipuu paloi huonosti. 

Nykypäivänä tunnetaan paremmin muunlaisia avio-onnea ennustavia juhannustaikoja. Niistä tunnetuimpia lienee seitsemän kukan kerääminen tyynyn alle, juhannusvastan heittäminen saunan katolle ja kaivon kiertäminen juhannusyönä.

Juhannusta on kautta aikain juhlittu räväkästi. Karjalan tutkimuslaitoksen erikoistutkija Ismo Björnin mukaan nykypäivänä juhannuksena humaltuminen ei ole sattumaa, vaan osa vanhaa perinnettä. 

– Viinanjuonti juhannuksena oli pyhä asia. Se on ollut tapa varmistaa tuleva onni ja menestys, Björn kertoo. 

Suomessa on muitakin yhteisöllisiä juhannusperinteitä. Länsi-Suomen ruotsinkielisillä alueilla on perinteenä tehdä koko kylän voimin koristeltuja juhannussalkoja. Koristeluperinteet vaihtelevat hieman paikkakunnittain, mutta tyypillisesti salon koristeluun on käytetty koivunoksia ja luonnonkukkia. Lisäksi salkoa on voitu koristella nauhoin. 

– Sekä juhannuskokossa että juhannussalossa on kyse yhteisön rakentamisesta. Kootaan yhdessä ja kokoonnutaan sen ympärille juhlimaan, Björn sanoo. 

Perinne elää, jos se sopeutuu aikaansa ja ympäristöönsä

Juhannusperinteet, kuten muutkin perinteet, elävät ja muuttuvat ajan myötä. Juhannus on säilyttänyt asemansa tärkeänä juhlana suomalaisten keskuudessa, mutta tavat juhlistaa sitä ovat siirtyneet enemmän perheiden ja ystäväporukoiden piiriin mökeille tai kaupunkiin. 

Uudempaa yhteisöllistä juhannusperinnettä ovat juhannusfestivaalit. Vaikka ne voivat tuntua modernilta ilmiöltä, ne ovat perinteentutkimuksen yliopistonlehtori Anna Kinnusen mukaan osa perinteen jatkumoa. Juhannuskokon ja kyläyhteisön tanssien pariin kokoontumisen sijaan ihmiset kokoontuvat festareille, mutta tarkoitus on edelleen sama: juhlia keskikesää yhdessä. 

Juhannusfestivaalit on vain yksi esimerkki siitä, miten perinteet elävät ja muuttuvat. Uudet tavat eivät ole ristiriidassa vanhojen tapojen kanssa, vaan täydentävät niitä. 

– Perinne elää vain, jos se sopeutuu aikaansa ja ympäristöönsä. Se on sen elinehto, Kinnunen muistuttaa. 

Perinteet voivat kuitenkin myös katketa tai kadota. Perinteen katkeaminen liittyy yleensä kulttuurin muutokseen, yhteiskunnan kehitykseen ja yksilöiden elämäntapojen muuttumiseen. Perinteiden katkeaminen on luonnollinen osa kulttuurista kehitystä. 

Perinteitä on luultavasti kuollut hyvinkin paljon vuosisatojen saatossa. Kun kyläyhteisöt ovat hajonneet ja ihmiset muuttaneet kaupunkeihin, monet paikalliset perinteet ovat jääneet pois. Agraarikulttuurissa tärkeät sadonkorjuujuhlat ja metsästykseen liittyvät rituaalit ovat menettäneet merkitystään tai kadonneet ihmisten elämäntapojen muututtua. Myös tietyt poliittisesti tai uskonnollisesti värittyneet juhlat ovat jääneet historian hämärään. 

– On perinteitä, joita ei haluta enää muistaa – ne eivät tue yhteiskuntarauhaa tai ne ovat ristiriidassa nykyisten arvojen kanssa, erikoistutkija Ismo Björn toteaa.

Perinteiden elvyttämistä vai perinteistä inspiroitumista? 

Kadonneita tai hiipuneita perinteitä voidaan elvyttää, mutta niiden elvyttäminen ei välttämättä tarkoita niiden palauttamista täsmälleen samanlaisina. Perinteitä elvytetään esimerkiksi järjestämällä tapahtumia, joiden ympärille perinne voi rakentua uudelleen. 

Karjalan tutkimuslaitoksen tutkijatohtori Viliina Silvosen mukaan perinteiden elvyttämisessä on usein kyse uudenlaisista tulkinnoista, jotka ammentavat vanhasta mutta elävät nykyajassa. Hän nostaa esiin itkuvirret ja sen, miten niiden elvyttäminen on luonut monenlaisia tulkintoja. Itkuvirret on karjalaisessa kulttuurissa esiintyvää surua ilmaisevaa rituaalista runoutta, jota on esitetty esimerkiksi hautajaisissa.  

Kansanmusiikin kentällä itkuvirret nähdään lähtökohtaisesti esittävänä taiteena, kun taas toisissa uusissa tulkinnoissa korostetaan itkuvirsien hoitavaa näkökulmaa. Lisäksi on karjalaisia, jotka pyrkivät nimenomaan karjalaisen identiteetin kautta elvyttämään ja pitämään itkuvitsien perinnettä sekä karjalankielisyyttä yllä. Silvonen itse suhtautuu elvyttämiseen sanana kriittisesti. 

– Esimerkiksi itkuvirsien kohdalla tehdään niin paljon uusia tulkintoja, että on hyvä kysyä, elvytetäänkö vanhaa vai luodaanko jotain uutta sen pohjalta. Molemmat voivat olla arvokkaita, mutta ne eivät ole sama asia, Silvonen toteaa. 

Uusia perinteitä syntyy jatkuvasti

Juhannusfestivaalien lisäksi on syntynyt muitakin uusia perinteitä viime vuosikymmeninä. Uusiksi perinteiksi voidaan lukea muun muassa Earth Hour -tempaus, johon moni kunta osallistuu vuosittain, Pride-kulkueet ja kultajuhlat urheilumenestyksen jälkeen torilla. Tällä hetkellä Suomessa on yleistymässä venetsialaisten juhliminen kesän lopussa ja suomenruotsalaisille perinteisten rapujuhlien viettäminen myös suomenkielisissä piireissä. 

Perinteitä syntyy myös internetkulttuuriin, esimerkiksi meemit voidaan laskea perinteeksi. Perinteentutkija Anna Kinnunen sanoo, että meemeissä on folkloremaisia piirteitä. Niillä on tietty runko tai idea, joka varioi kontekstin mukaan – samoin kuin folklore varioi. 

Perinne ei siis ole vain menneisyyden jäänne, vaan se voi olla myös nykyhetkessä syntyvä ja kehittyvä käytäntö.  

– Perinne on jotain, mitä ihmiset tekevät yhdessä, mikä toistuu ja mikä koetaan tärkeäksi. Se voi olla myös henkilökohtaista, mutta usein siihen liittyy yhteisöllisyys, Viliina Silvonen sanoo. 

Inhimillinen tarve kokea yhteisöllisesti onkin yksi keskeisistä syistä, miksi ihmiset luovat perinteitä. Perinteet tarjoavat yhteisöllisyyden lisäksi jatkuvuutta ja turvaa. Monet niistä auttavat käsittelemään suuria siirtymävaiheita elämässä, kuten syntymää, avioliittoa ja kuolemaa. Erilaisten juhlaperinteiden kautta ihminen pääsee irtautumaan hetkeksi arjesta. 

Erityisesti epävarmoina hetkinä perinteet voivat tarjota ihmisille lohtua ja merkitystä. 

– Murroskausina ihmiset hakeutuvat perinteiden äärelle. Ne yhdistävät meitä menneisiin sukupolviin, Kinnunen kertoo. 

Jutussa on haastattelujen lisäksi käytetty lähteenä Matti Sarmelan Suomen perinneatlasta (2007).