Erityisen hyviä juttuja: Millaista on lasten ja nuorten osallisuutta tukeva harrastustoiminta?

Petri Partanen:
Tervetuloa mukaan kuuntelemaan podcast-juttusarjaa Erityisen hyviä juttuja. Tässä podcastsarjassa keskustellaan yhdenvertaisesta ja saavutettavasta harrastustoiminnasta. Tähän työryhmään kuuluu Julia Lyytinen, Petri Partanen, Satu Piispa-Hakala sekä Tiina Ynnilä.

Petri Partanen:
Satu, sinä olet mukana tässä New Cultural Horizons -hankkeessa. Minun mielestäni se on erityisen hyvä juttu. Haluaisitko vähän kertoa, minkälainen hanke tässä on kyseessä.

Satu Piispa-Hakala:
Kiitoksia Petri. Minunkin mielestäni se on erityisen hyvä juttu. Eli New Cultural Horizons tai NCH kuten me se lyhennetään arjessa on päättymässä oleva hanke, jonka keskiössä on lasten ja nuorten taide- ja kulttuuriharrastaminen. Erityisesti on tutkittu, selvitetty ja kehitetty toimintatapoja, jotta neuroepätyypilliset lapset ja nuoret voisivat osallistua juuri sellaisiin harrastuksiin, jotka heitä kiinnostaa.
Tätä on tehty mm. järjestämällä erilaisia harrastuspilotteja ja kyselty sekä lapsilta että vanhemmilta ja lähipiiriltä, että mitä pitäisi tehdä, jotta harrastaminen olisi mahdollista. Vuoden 2020 vuoden alusta tätä on tehty.

Petri Partanen:
Kuulostaa mukavalta. Minkä takia ylipäänsä harrastamista pitää tutkia yhdenvertaisuuden ja saavutettavuuden näkökulmasta?

Satu Piispa-Hakala:
No, jotta meillä olisi kaikilla yhdenvertaiset mahdollisuudet osallistua, niin tarvitaan tietoa siitä. Tarvitaan tietoa sekä harrastusten ohjaajilta että vanhemmilta että osallistujilta. Sillä oleellista on, että jokaisella lapsella ja nuorella olisi mieluinen harrastus. Tiedetään, että harrastaminen tuo iloa elämään ja siitä tulee hyviä juttuja, kavereita ja taitoja. Lisäksi sieltä voi oppia muiden kanssa olemisen tulemisen taitoja, joita elämässä tarvitsee. Harrastamisen pitää olla kaikille mahdollista.

Petri Partanen:
Aivan, ja kohta mennään niihin käytäntöihin, mitä erityisen hyviä juttuja sieltä nousee harrastamisen näkökulmasta. Mutta puhutaan vielä tutkimisesta ja siitä, mitä sinä teet tutkijana tässä hankkeessa?

Satu Piispa-Hakala:
Tämä olikin tosi jännä juttu tutkijanakin. Kun aloitin hankesuunnitteluvaiheessa vuonna 2019 niin kahlasin läpi erilaisia taustatutkimusmateriaaleja lasten harrastamisesta, jota Opetus- ja kulttuuriministeriö on tehnyt, myös alueellisesti. Yritin selvittää sitä, että mihin kaikkeen voisimme keskittyä tässä hankkeessa ja mitä tehdä. Tein tutkimustiedon hankkimiseksi lomakkeita ja yritin etsiä vastaajia, jotta olisimme saaneet tietoa lapsilta, nuorilta, vanhemmilta/kotijoukoilta ja heidän ohjaajiltaan. Sitten kun hanke varsinaisesti alkoi, niin huomasin, että munhan täytyy päästä niihin pilotteihin paikalle. Mun on nähtävä mitä siellä harrastusryhmissä tapahtuu. Ja niinhän mä sitten menin ja etenkin sirkusryhmässä olin melkein alusta loppuun asti yhtenä ylimääräisenä aikuisena mutta myös tarkkailijana. Osallistuvaksi havainnoinniksi voisi sanoa sitä, mitä mä siellä tein. On kyllä ollut tosi kiinnostavaa. Loppuhanke on sitten ollut aineiston analyysiä ja kirjoittamista, että saadaan kaikki meidän kuvaukset ylös. Tai kuvattua hyvät toimintatavat, mitä on kehitetty ja ne huomiot, mitä ryhmissä on tehty. Ja tutkijana olen myös kouluttanut ohjaajia tässä hankkeessa.

 

Petri Partanen:
Monenlaista!

Satu Piispa-Hakala:
Monenlaista tai vois sanoa, että kaikenlaista!

 

Petri Partanen:
Mua kiinnostaa se, että kun sanoit että olet ollut havainnoijana mukana, niin tutkimuksen näkökulmasta, jos et olisi ollut siinä mukana, niin miten se olisi erilaista? Eli miksi valitsit sen siihen lisäksi?

Satu Piispa-Hakala:
Sanotaan, että siihen oli itsekäs syy, eli halusin tavata näitä lapsia ja nuoria. Kaikkiin ryhmiin en valitettavasti päässyt, mutta sirkus- ja yhteissoittokanteleryhmään pääsin ja oli mahtavaa, kun pystyin jokaisen kerran jälkeen käymään sen ohjaajan/opettajaopiskelijan kanssa keskustelut (toisesta tulee luokanopettaja ja toisesta erityisluokanopetta). Se olisi jäänyt pois ja totta kai myös lasten kanssa hengaaminen ja oleminen. Harrastamisessa se on ihanaa, kun olen itsekin opettaja, niin olen aika varma, että lapset ovat koulussa ja harrastuksissa erilaisia ja niin se kuuluu ollakin. Niin nyt pääsin näkemään lapsia vapaa-ajalla. Ja me paljon juteltiin näiden tulevien opettajien kanssa, jotka tässä nyt ohjasivat harrastuksia, siitä että harrastuksen kuuluu olla kivaa ja joustavaa eikä se koulumainen oleminen ole se päällimmäinen.
Myös havainnoinnista juteltiin. Mä pystyin tietysti ylimääräisenä havainnoitsijana kertomaan asioista, kun se ohjaava opettava opettaja katsoi vaikka, että sirkuksessa trapetsilla tekniikka on oikein, niin hän joutuu keskittymään siihen ja neuvomaan siinä, mutta kun on toinen aikuinen, niin siinä pystyy katsomaan mitä ympärillä tapahtuu. Pystyin esim. kertomaan, että huomasitko kun sä kerroit sitä näin, niin sieltä se ja se lapsi katosi täysin, että hän olisi tarvinnut enemmän ohjausta, että siihen olisi voinut perehtyä. Pystyin myös juttelemaan lasten kanssa niitä näitä, kun tultiin tutuksi.

Petri Partanen:
Äärimmäisen hyvä nosto tuo, että miten lapset suhtautuvat eri tavalla koulu- ja harrastustoimintaan. Tässähän me tietysti ollaan yhteisellä asialla kun teidän hanke ja meidän hanke pyrkivät molemmat tekemään harrastustoiminnasta saavutettavaa ja yhdenvertaista. Mutta se on aivan erilainen lähtökunta, kun sä tulet tiettyyn instituuttiin/harrastustoimintaan, niin se on hyvä tiedostaa. Mutta vielä olisin halunnut kysyä siitä, kun tässä tutkitaan lapsia, niin mitä muita tutkimusmenetelmiä tässä oli mukana? Oliko päiväkirjaa ohjaajilta tms.?

Satu Piispa-Hakala:
Tää on hyvä kysymys. Meillä oli siis neljä opeopiskelijaa mukana vetämässä näitä harrastuspilotteja: sirkuspilotti, yhteissoittokantelepilotti, etäkuvispilotti ja draamakasvatuksen pilotti. Nämä kaikki neljä ohjaajaa tekivät harjoittelupäiväkirjat, todella hienoa pohdintaa. Sen lisäksi mulla on toinen aineisto, josta mä itse asiassa aion tehdä myös vielä artikkelin. Se on meidän ohjaajien koulutukseen osallistuneiden opettajien oppimispäiväkirjat. Eli meillä oli neljän opintopisteen laajuinen kurssi, jonka aloitti peräti 21 harrastusohjaajaa taiteen ja kulttuurin alalta ja 14 sai sen valmiiksi ja 10 heistä antoi luvan käyttää sitä päiväkirjaa tutkimusaineistona. Siellä on mm. tanssia, lisää sirkusta ja soiton opetusta, mm. yksilöopetusta erityislapselle. Ja nämä opettajat pohtivat omaa osaamistaan ja sen kehittämistä ja paljon sitä
vuorovaikutusta niiden lasten kanssa.

Petri Partanen:
Tästä varmasti tulee just niitä näkökulmia, kun mietitään että mitä me ohjaajina näissä ryhmissä sitten tarvitaan, niin tämä on erittäin hyvä tutkimusmetodi siihen, että sieltä voi poimia niitä näkökulmia, joita sieltä nousee esiin. Sitä tietoa tässä kyllä tarvitaan.

Satu Piispa-Hakala:
Joo, ja ehkä nyt kun oon lukenut kaikki oppimispäiväkirjat kertaalleen läpi anonymisointitarkoituksella niin kyllä sieltä ihan älyttömästi tulee sitä, että harrastustoimintaa ohjaavat aikuiset kaipaavat organisaation tukea, jota ei välttämättä ole kauheasti tarjolla. He kaipaavat, suorastaan janoavat kollegiaalista tukea, sitä et vois jutella vähän toisen ohjaavan aikuisen kanssa. Esimerkiksi että miten sä toimit tällaisessa tilanteessa.
Eli sellaista arkista oman työn reflektointia ja kehittämistä. Mä en yhtään tiedä, että miten se on esim. liikuntaharrastuksissa vastaavasti koska vapaaehtoiset ohjaajat sielläkin ohjaavat. Se on ehkä se alustava isompi kehittämiskohde, mikä itselleni on tullut esille näistä aineistoista harrastusta ohjaavien osalta.

Petri Partanen:
Se on hyvä nosto sekin. Pitäisi työelämässäkin olla aina aikaa sille reflektoinnille. Myöhemmin keskustellaan meidän Vauhti-hankkeesta, jossa olemme suunnitelleet niin että meillä on aina ohjaajille lopuksi aikaa reflektoinnille, eli mitä tänään tapahtui ja mitä ohjaamisen näkökulmasta olisi hyvä ottaa mukaan ja kehittää niitä.

Satu Piispa-Hakala:
Se on äärimmäisen arvokasta.

Petri Partanen:
Sä toit jo esiin liikuntapuolen. Liikunnan puolesta on jonkin verran tutkimuksia lasten yhdenvertaisesta ja saavutettavasta harrastustoiminnasta. Mutta tässä on hienoa, että tässä on taide mukana. Puhuit etäkuviksesta ja draamasta. Kun luin tätä kirjaa, niin tässä mm. oli draamasopimuksia. Eli hienoja juttuja tehty! Nyt mennään siihen isoon juttuun, eli mitä erityisen hyviä juttuja sieltä nousi esiin? Voit nostaa esille jotain hyviä käytäntöjä tai menetelmiä joko ohjaajan tai lasten näkökulmasta.

Satu Piispa-Hakala:
Aloitan omakohtaisimmasta eli sirkuskerhosta. Siellä toimin niin että tallensin äänet ja käytin jonkin verran kameraa ja videokameraa aineiston tallennuksessa. Kuitenkin huomasin jälkeenpäin aineistoa käsitellessä, että yksi isoimmista jutuista on se, että siellä on se ylimääräinen aikuinen, jolla ei ole sellaista määriteltyä ohjausvastuuta, joka ehtii kohtaamaan niitä lapsia. Kun harjoiteltiin sirkustaitoa ja sen ohella, kun luottamus minuun alkoi vahvistua, niin siellä puhuttiin paljon koulusta, kavereista, sukupuoleista ym. Aiheita käsiteltiin tosi paljon. Eli se voisi olla yksi hyvä käytäntö, että jos niissä ryhmissä, erityisesti niissä, jossa lapsi tai nuori tarvitsee tukea, olisi yksi havainnoiva aikuinen. Muita hyviä käytäntöjä on etäkuviskerho, joka kehitettiin kyselyssä esille tulleiden toiveiden perusteella. Sekä vanhemmilta että nuorilta tuli toive, että olisi mahtavaa, jos voisi harrastaa kotoa käsin. Koska voi olla, että jos on nepsy (neuroepätyypillinen nuori), niin kotoa uudelleen lähteminen on tosi vaikeaa, jos on jo kotona tullut koulun jälkeen. Emme kysyneet keltään mitään diagnooseja, enkä tiedä oliko meidän osallistujamme esim. tässä etäkuviskerhossa ihan tyypillisiä nuoria, eli se ei ollut se olennainen asia. Se oli ihan mahtavaa, miten nämä nuoret ryhmäytyivät samalla kun he puuhasivat sitä kunkin kerran kuvataiteellista tehtävää ja jakoivat ja innostuivat. Siinä ryhmässä tehtiin sellainen ratkaisu, että siihen ryhmä mä en osallistunut, vaan siellä oli vaan yksi ohjaaja ja nuorille oli selkeät roolit. Ja sielläkin mentiin tosi syvälle aiheissa. Juteltiin pitkin matkaa ohjaajan kanssa siitä, että mitä hänen pitää tehdä, jos keskusteluissa nousee esille tosi vakavia aiheita, esim. koulukiusaaminen. Se oli tosi hyvä käytäntö, että se harrastus tarjottiin kotiin. Sitten yksi toive, mikä tuli vanhemmilta, kun lähteminen on vaikeaa ja välimatkat ovat pitkiä, niin eikö sitä harrastusta saisi koulupäivän yhteyteen. Tämähän on tavoite myös tässä Harrastamisen Suomen mallissa, jota on rakennettu pari viime vuotta, ja joka on nyt laajenemassa ja toivottavasti vakiintumassa. Ja toivottavasti tulee lainsäädäntöönkin siitä mallista maininta. Tässä NCH-hankkeessa kokeilimme koulupäivän yhteydessä yhteissoittokantelekerhoa, joka oli iltapäiväkerhotoiminnan yhteydessä. Se oli huippua ja siihen mukaan päässeet lapset olivat innoissaan. Sekin oli innovatiivista, sillä eihän näitä yhteissoittokanteleita ole maailmassa kovin montaa. Koistinen Kantele on kehittänyt sitä soitinta, ja me saimme niitä kaksi kappaletta käyttöön. Sekin oli tosi hienoa, koska siinä yhdessä soitetaan sillä yhteisellä instrumentilla, niin se on sellaista että siinä täytyy vuorovaikuttaa ja harjoitella vuorovaikuttamista, mikä saattaa nepsylapselle olla välillä vähän vaikeata. Draamakasvatuksen hyvistä käytänteistä: siinä oli haastetta, kun korona oli pahimmillaan. Korona on vaikuttanut yllättävän paljon meidän tekemisiimme tässä hankkeessa, mutta kaikki on saatu aikaiseksi mitä on suunniteltu. On sitten vaan muokattu se ihmisille turvalliseksi. Siinä draamakasvatuksessa erityisopettajaopiskelija, joka on myös draamapedagogi, meni olemassa oleviin ryhmiin viemään sitä harrastustoimintaa. Sellainenkin on mahdollista, että saadaan taidetta ja kulttuuria sellaisiin ryhmiin, jotka on jo vakiintuneet ja olemassa. Toki hyvä käytäntö on myös meidän kehittämä koulutus, eli näille ohjaajille tietoa, että miten voi toimia, jos ryhmässä on jotain. Nämä osallistuneet opettajat ovat ihan huippuja omalla taiteen alallaan ja ohjaamisessa, niin siihen lisätukea, että miten sitä työtä muokata niin että siihen on helpompi osallistua kenen vaan. Olisiko siinä päällimmäiset?

Petri Partanen:
Siinä tuli erityisen hyviä juttuja esiin. Ja ajan hermoilla olet, kun meillä on tuo Harrastamisen Suomen malli, joka on laitettu alkuun jo vuosia sitten ja nyt se on todellisuutta monella paikkakunnalla. Ja siellä tulikin esille se, että milloin sitä voi harrastaa ja se on ollut tärkeää lapsille ja nuorille, että se voisi olla heti siinä koulupäivän yhteydessä. Nyt olette tutkineet varsinkin taiteen puolta kun kyseessä on erityistä tukea tarvitseva lapsi tai nuori, onpa hänellä sitten neuroepätyypillistä tai ihan mitä vaan, niin mitä pitäisi vielä tutkia lisää? Vai onko tämä tässä?

Satu Piispa-Hakala:
No ei todellakaan. Tämä on vasta pintaraapaisu. Ja itsellä kun akateemiset tavat painaa niskassa, niin tuntuu, että ei tämä ihan sellaisia akateemisen tutkimuksen kriteereitä kaikilta osin täytä tämä meidän juttu, mutta me ollaan kokeiltu, testattu ja pistetty alkuun. Ja todella toivon, että tätä tutkimusta tehtäisi laajemmin ja enemmän. Mun mielestäni harrastusten ohjaamista pitäisi tutkia enemmän ja osaamisen kehittämistä sillä puolella. Monia harrastuksia ohjataan vapaaehtoispohjalta. Heitä pitäisi tutkia. Ja myös lisää taide- ja kulttuuriohjaajia, jotka ovat usein myös taiteilijoita itse. Suuressa maailmassa puhutaan teaching artists, eli opettava taiteilija, ja sitä on ihan tutkimuksessa problematisoitu ja analysoitu sitä, että mitä se oikeasti tarkoittaa. Meiltä puuttuu kokonaan sellainen käsite! Kuviskerhon ope voi hyvin olla myös kuvataiteilija ja mitä se tarkoittaa siltä pohjalta sitten se ohjaaminen ja opettajana toimiminen. Sitä pitäisi tutkia. Nämähän ovat vasta pieniä pilotteja, mitä me ollaan tehty. Mun mielestä pitäisi tutkia osallistujien näkökulmasta vielä enemmän. Tässä aika paljon painottui kuitenkin se aikuisten näkökulma, eli vielä lisää sellaista että tutkija menisi mukaan eri taide- ja kulttuuriharrastuksiin tai liikuntaharrastuksiin tai mihin tahansa harrastuksiin mukaan. Eli miten lapset ylipäänsä sen harrastamisen mieltää ja mitä he toivovat, eli sitäkin pitäisi lisää tutkia. Toivottavasti näitä tulisi lisää. Oman korteni jollain tavoin kannan kekoon, mutta en pysty kaikkea tutkimaan!

Petri Partanen:
Mutta tuossa nousi esille, eli tarvitaan ohjaajille työkaluja. Ja sinun kanssasi on aikaisemmin keskusteltu niin toki tämä vaatii kokonaista kulttuurinmuutosta. Kasvatuksessa meillä on uusia tuulia tullut vuosien aikana, puhutaan positiivisesta kasvatuksesta, ja sieltä saadaan myös juttuja mukaan tähän ohjaamisen kenttään. Se oli hyvä nosto, että työkaluja pitää luoda ja samalla kasvattaa sitä koko kulttuuria yhdenvertaisuuden ja saavuttavuuden osalta.

Satu Piispa-Hakala:
Kyllä. Ja itse siis olen taustaltani erityispedagogi, erityisluokanopettaja, niin kyllähän meidänkin ala kovasti keskittyy inkluusioon, saavutettavuuteen ja tasavertaisuuteen koulussa, mutta entäs sitten koulun ulkopuolella? Siitäkin toivon kovasti lisää tutkimusta.

Petri Partanen:
Juuri näin. Tiivistätkö vielä tähän loppuun, että jos meillä on kaikille avoin harrastustoiminta, niin mitä se tarkoittaa?

Satu Piispa-Hakala:
No, jos sen tiivistää siihen, että se on kaikille saavutettavaa, niin se täytyy olla niin, että jokaisella lapsella tai nuorella on mahdollisuus innostua mistä tahansa harrastusaiheesta ja sitten kun hän siitä innostuu, niin riippuen siitä, että millaista tukea hän tarvitsee, onko liikuntarajoitteita vai jotain neuropsykiatrista tai jotain muuta, skaala on laaja, niin järjestelmä olisi sellainen lapsi ja vanhemmat voivat luottaa siihen, että avoin tarkoittaa sitä siihen voi osallistua ja nauttia siitä harrastuksesta ja että tarvittava tuki ja kohtaaminen järjestyy sille lapselle. Vuorovaikutustahan se paljolti on.

Petri Partanen:
Sitähän se juuri on. Ja olennaisesti siihen liittyy myös motivaatio. Tässä on isoja teemoja, joista saavutettavuus ja osallisuus kuplivat meidän molempien hankkeista, joihin voidaan seuraavalla kerralla paneutua tarkemmin. Kiitoksia tästä keskustelusta. Meillä on vielä monta asiaa, joista jatketaan ja monta erityisen hyvää juttua tulossa. Eli mennään seuraavaa juttua kohti. Kiitoksia tästä.

Satu Piispa-Hakala:
Kiitos sinulle.