Anna tilaa tunteille ja aikaa elämänmuutoksille, opastaa kampuspappi

Raimo Hakkarainen tuntee korkeakouluyhteisön surut ja ilot. Marraskuussa eläkkeelle jäävä Hakkarainen on toiminut yliopiston kampuspappina viidellä vuosikymmenellä Kuopiossa. Hän on antanut keskusteluapua tuhansille opiskelijoille ja tietää aiheet, jotka kestävät aikaa.

– Valtaosin keskustelut opiskelijoiden kanssa liittyvät ihmissuhteisiin tai parisuhteisiin. Ihmissuhteet ovat se ikuinen teema. Monet jutut liittyvät itsenäistymiseen ja aikuistumiseen, kun oman identiteetin etsimisen vaihe on päällä. Myös omassa kasvutaustassa, perheessä ja kaveripiirissä voi olla jotain sellaista herkkää, kipeää ja raskasta, joka pitää selvittää, kun nuori itsenäistyy. Kun jokin on tukossa ja lukossa, keskusteluapu avaa, Hakkarainen pohtii.

Omien tunteiden tunnistaminen on valtavan merkittävä asia, Hakkarainen on huomannut. Moni nuori kaipaa kosketuspintaa omiin tunteisiinsa ja turvallista aikuista, jolle puhua.

– Usein tulee itku ja ihmetys siitä, miksi itkettää. Mihin se tunne liittyy? Voin kokea hyvinkin pahaa oloa, ja se tunne kertoo minulle jostain hyvin tärkeästä. On väärin tulkita, että tunne on negatiivinen tai positiivinen. Tunne on meille aina hyvin tärkeä, ja on aivan sallittua kokea se tunne.

Hakkarainen tietää toisaalta sen, että elämässä on asioita, joille ei ole sanoja, ja silti ne ovat totta ja voivat tapahtua. Kaikkea ei tarvitsekaan selittää ja sanoittaa.

– Ihmeitä tapahtuu. Olen nähnyt ihmisissä muutoksen ja uuden alun, kun he ovat käyneet juttelemassa kanssani. Muistan erään opiskelijan, joka oli gradun viimeistelyvaiheessa niin lukossa pelkojensa ja ahdistuksensa kanssa, että hän meinasi keskeyttää kaiken. Mutta hän rohkaistui ja pääsi pelkonsa yli, sai gradun tehtyä ja jatkoi väitöskirjatutkijaksi.

Keskusteluapu on seurakunnan näkökulmasta sielunhoitotyötä, mutta Hakkarainen painottaa, että kampuspappi on koko yhteisön palvelija maailmankatsomuksesta riippumatta, ja kuka tahansa on tervetullut kampuspapin luokse. Uskonnollisista asioista puhutaan silloin, kun keskustelija itse niin haluaa.

Tuutoritoiminnasta arvokasta tukea uuteen elämänvaiheeseen

Kuopiossa syntyneen Raimo Hakkaraisen ammatinvalinta oli nuorempana kahden kauppaa. Isä työskenteli Utin varuskunnassa, jossa poikakin suoritti asepalveluksen laskuvarjojääkärinä. Toisaalta Hakkarainen oli aktiivisesti mukana Kouvolan seurakunnan toiminnassa. Armeijauran sijaan hän päätyi teologian opintoihin Helsingin yliopistoon syksyllä 1980.

Kun Kuopion Alavan seurakunnassa avautui papin paikka 1986, Hakkarainen haki, sai paikan ja urakoi gradunsa valmiiksi loppukirillä. Alavan seurakunnasta hän siirtyi Kuopion seurakuntien yhteiseen oppilaitospastorin virkaan vuonna 1989. Kampuspapin työpisteeksi vakiintui Savilahden kampusalueen Studentia-rakennus ja sen kappeli, joka otettiin käyttöön 1988 ja uudistettiin viimeksi viitisen vuotta sitten.

– Olen tehnyt opiskelijoiden hyvinvointityötä alusta alkaen, vaikka alussa se ei kulkenut sillä nimellä. Työtä on tehty yhdessä YTHS:n, ylioppilaskunnan ja opintopsykologien kesken. Yhteisön opiskelijat ja henkilökunta voivat itse valita, ottavatko he yhteyttä kampuspappiin, opintopsykologiin tai YTHS:ään. Jokaisella meistä on oma vastuualueensa, ja voimme myös ohjata opiskelijoita sille taholle, joka antaa parhaan avun kunkin tarpeisiin.

Hakkarainen on ollut myös keskeinen tekijä tuutoritoiminnan kehittämisessä Kuopion kampuksella. Kun hän aloitti kampuspappina 1989, hän otti yhteyttä ylioppilaskuntaan ja tuutoritoimintaa lähdettiin uudistamaan yhteistyössä. Tuutoreille järjestettiin muun muassa omaa koulutusta Hirvijärven leirikeskuksessa.

– Ennaltaehkäisevä työ on yhtä lailla tärkeää kuin kriisiauttaminen. Se, että koulutamme tuutorit hyvin vuorovaikuttaviksi ja vastaanottaviksi, auttaa paljon uusien opiskelijoiden alkutilannetta. Kun tuutori tervehtii uutta opiskelijaa kampuksella ja kysyy, mitä kuuluu, se voi pelastaa uuden opiskelijan koko viikon, muistuttaa Hakkarainen.

Kampuspapilla on keskeinen rooli vielä yliopiston perinteissä: hän hoitaa lukuvuoden avajaisten jumalanpalveluksia ja joulujuhlia. Kampusyhteisössäkin on tärkeää ylläpitää tiettyä sykliä juhlatapahtumissa, Hakkarainen sanoo.

Ammatillisuus, empaattisuus ja etäisyys

Ihmisyys pysyy, mutta yhteiskunnan ajanhenki heijastuu siihen, mistä kampuspapin kanssa tullaan keskustelemaan. Esimerkiksi 1980-luvun lopun nousukauden ja 90-luvun laman tunnelmat olivat aivan erilaiset. Tänä syksynä kampuksilla on nähty opiskelijoiden mielenosoituksia, jotka kertovat toimeentulon pelosta.

– Ihminen ei muutu, mutta todellisuus ympärillä heijastuu meihin, ja ihminen reagoi aina olemassa olevaan tilanteeseen. Elämässä tulee eteen yllättäviä käännöksiä, jotka hämmentävät, mutta elämän uhkaan sisältyy aina myös luovuuden mahdollisuus. Ihminen on siinä mielessä hyvin sopeutuvainen. Korona-aika ahdisti minuakin, sillä olen ollut parhaimmillani ihmisten kohtaamisissa, ja olihan se rankkaa, kun kohtaamiset katkesivat kuin kananlento, Hakkarainen kertoo.

Kampuspappi painottaa, että jokaisen tarina on ainutkertainen, ei ole kahta samanlaista kriisiä tai onnistumista. Ihmisen tarinaa tulee kuunnella ja kunnioittaa.

Hakkarainen on oppinut oman kokemuksen kautta senkin, että kampuspapin ammatissa on ymmärrettävä kolme asiaa: ammatillisuus, empaattisuus ja etäisyys.

– Koin 1990-luvulla työuupumuksen, kun hoidin täysillä traagisia kuolemantapauksia oppilaitoksissa. Havahduin siihen, että omat voimavarat menivät ja piti tunnistaa oma haavoittuvuus. Kun puhutaan kriisityöstä, se ei ole yhden miehen tai naisen show, vaan tarvitaan moniammatillista apua.

Omasta palautumisestaan Hakkarainen on huolehtinut liikunnan, saunan ja musiikin kuuntelun kautta. Kollegoiden keskinäiset keskustelut tarjoavat jälkihoitotyötä.

Kampuspapin työ on myös antanut paljon takaisin Hakkaraiselle.

– Kun opiskelija tulee juttelemaan ja kertoo oman elämänsä rikkinäisyydestä, kuuntelen, keskustelen ja itselle voi jäädä tuntuma, osasinko auttaa juurikaan. Viikon parin päästä opiskelija tulee vastaan kampuksella ja hymy leviää opiskelijan kasvoille kohdatessa. Hän kiittää, että on löytänyt ratkaisun asioihin. Siihen, että ihminen kokee avun ja rohkaisun, ei ole olemassa patenttilauseita. On vain kohdattu, on saanut puhua turvallisesti, ja siitä syntyy sisäinen vapautuminen.

Hakkarainen siteeraa Mihail Bahtinia: ”Siellä, missä kaksi ihmistä etsii yhdessä totuutta, kolmas on läsnä”. Hakkarainen kirjoittaa tuon kolmannen tahon isolla alkukirjaimella. Hänellä on luottamus, että se kolmas on mukana vuorovaikutuksessa.

Eläköitymisen kynnyksellä Hakkarainen palaa ohjeeseen, jonka hän on antanut monelle aloittelevalle opiskelijalle: anna aikaa muutokselle.

– Oma eläkkeeni alkaa 1. marraskuuta, ja nyt opettelen itse elämään tätä ohjetta todeksi.