Tämä on Akateeminen vartti -podcastin tekstivastine. Linkki podcastin ääniversioon löytyy tekstivastineen alta.
Akateeminen vartti: Huippu-urheilijana korkeakoulussa
Puhuja 1: Akateemisessa vartissa puhutaan tänään jalkapallosta ja opiskelusta. Minä olen Anne Heikkinen. Ville Saxman, olet paitsi lääketieteen opiskelija Itä-Suomen yliopistossa, myös entinen ammattilaisjalkapalloilija. Olit mukana voittamassa Suomen mestaruuden KUPS:n riveissä kaudella 2019 ja nyt ihan tuorein mitali on pronssinen kaudelta 2020. Kaikkiaan pelasit Veikkausliigassa 11 kautta. Mitä yhteistä on ammattiurheilijan ja lääkärin töissä?
Puhuja 2: Joo, tuota no lääkärin töitä en ole itsessään vielä päässyt sillä lailla täysin omalla kohdalla kokemaan. Totta kai on käyty tutustumassa, mutta ilman muuta sellaista paneutumistahan se on. Nytkin on huomannut tässä jo, vaikka puhutaan ehkä kuukausista mitä on nyt pelkästään opiskellut tässä, niin huomaa sen, että kuinka se vie mukanaan ja kuinka siihen tavallaan se intohimo sitten auttaa paneutumaan ja haluaa tutkia enemmän ja tietää enemmän. Samalla tavalla se oli futiksessakin, että sitä halusi harjoitella mahdollisimman paljon tullakseen mahdollisimman hyväksi. Kyllä minä uskon, että tässä lääkärin työssä se on myös samanlainen, että se halu kehittyä ja halu olla koko ajan parempi lääkäri, niin on kyllä samanlainen sitten kuin futiksessakin.
Puhuja 1: Näin ulkopuolelta voisi ehkä heittää myös sellaisen epävarmuuden sietokyvyn, että koskaan ei tiedä kun kentälle menee, että minkälainen peli on tulossa. Toisaalta lääkärin työssä ei koskaan tiedä millainen on seuraava potilas tai millainen päivästä tulee.
Puhuja 2: No ihan totta, että kyllä sellainen epävarmuus ja paine on totta kai jalkapallossakin, koska tulosurheilusta puhutaan ja ammattiurheilusta, niin silloin pitää tulosta saada. Ja varsinkin viimeisinä vuosina itsellä kyllä alkoi olemaan myös sitä painetta totta kai, että en ollut enää mikään nuori kokematon pelaaja, että alkoi sanotaanko sillä tavalla myös olemaan paineita, että piti pystyä esiintymään hyvin siellä kentällä ja joka viikko sekä harjoituksissa että peleissä sitten. Ilman muuta sieltä saa sitten sellaista tukea tuohon lääkärinkin työhön kuten sanoit, niin epävarmuus ja paineensietokyky on varmasti isossa osassa ja myös tiimityöskentely. Totta kai joukkueurheilun myötä se on minulle tosi tärkeä asia ja toivottavasti tulevaisuudessa pääsee sitten enemmän ja enemmän sellaisiin tiimeihin, missä olisi sitten hyvä tehdä töitä.
Puhuja 1: Niin, tämä joukkueurheilijan maailma kiehtoo kovin. Tehdäänkö siinä sitä tulosta itselle vai joukkueelle, ehkä molemmille?
Puhuja 2: No molemmille, että totta kai meitä on erilaisia ihmisiä. Osa on ehkä vähän itsekkäämpiä siinä suhteessa, että haluavat enemmän sitä omaa uraansa pönkittää ja ehkä enemmän pelaavat itselleen, mutta loppupeleissä joukkuepelissä pitää joukkueena pystyä pelaamaan ja harva yksilö sitten kuitenkaan sillä tavalla nousee muiden ohitse pelkästään omilla esityksillään. Kyllä se joukkuepelaaminen on se isoin juttu ja se on itselle ollut jotenkin erityisen tärkeää, että jopa se joukkue on ajanut sen oman menestyksen ohi kyllä. Olen tykännyt vain tehdä töitä tavallaan kavereiden eteen ja sitä kautta sitten auttaa joukkuetta, ja myös itseä pärjäämään ilman muuta. Ja futiksessa on vähän sellainen tapa yleensä sanoakin, että silloin kun joukkue pärjää, niin yksilötkin nousevat esiin. Luulen kyllä, että tässä samalla tavalla sitten lääkärin työssäkin ne asiat etenevät varmaankin vähän saman tyyppisesti.
Puhuja 1: No mutta nyt ne nappulakengät on laitettu naulaan ainakin ammattilaisuuden osalta ja keskityt lääketieteen opintoihin. Miksi tämä päätös?
Puhuja 2: No joo, muutaman vuoden sitä olen jo mietiskellyt, että totta kai silloin kun pääsin lääketieteelliseen niin moni sanoi, että mitä aiot tehdä ja puhuttiin siitä, että kyllä se vaatii sillä tavalla paljon. Mutta se palo siihen jalkapallon pelaamiseen ja harjoittelemiseen on ollut kuitenkin koko ajan kova. Ehkä viime syksynä se alkoi eniten vähän mietityttämään, mutta sitten syksy oli tosi hyvä, totta kai mestaruus ja pelasin itsekin ihan hyvin, niin en nähnyt siihen estettä sitten jatkolle. Mutta tämä vuosi on ollut vaikea, korona on vaikuttanut omalta osaltaan, minulla on ollut vähän loukkaantumisia ja sitten viime syksynä tuli perheenlisäystä, niin pojan kanssa haluaisin touhuta enemmän, niin tuollainen sanotaanko monen eri tekijän kombo sitten vaikutti tähän. Onhan se päätoiminen opiskelukin kiinnostanut pidemmän aikaa, että saisi laittaa kaikki paukut siihen, niin nyt tuli sopiva hetki sitten tarttua siihen.
Puhuja 1: No lääketieteen opintoja ei tunneta leppoisuudestaan, vaan pikemminkin päinvastoin. Samoin ammattilaisurheilu, niin se on täysipäiväistä työtä. Miten nämä kaksi on mahdollista yhdistää?
Puhuja 2: No on se mahdollista, että totta kai kuten sanoin aiemminkin, niin se on aika yksilökohtainen asia. Osalle voi olla parempi keskittyä vain yhteen asiaan, mutta minun kohdallani se on toiminut sopivana vastapainona, että tavallaan on päässyt siitä toisesta maailmasta toiseen helposti ja pystynyt unohtamaan ne toisen asian kiireet ja ongelmat sitten vähäksi aikaa. Ne ovat sopineet hyvin vastapainoksi siihen, tärkeänä ehkä sellainen suunnitelmallisuus ja sellainen, että osaa kysyä apua ja olla yhteydessä ihmisiin riittävän hyvissä ajoin. Ehkä vaikeinta on nimenomaan ollut ehkä järjestää aikataulut. Totta kai jalkapallo- ja miksi ei opiskelumaailmassakin tulee muutoksia, ja aikatauluihin eri säätöjä, niin niiden kanssa venkslaaminen on ollut ehkä se jopa haastavin asia. Itse se opiskelu on ollut totta kai, kun se on mielenkiintoista ja tykkään siitä, niin se on ihan sujuvasti rullannutkin ja futis on aina ollut sydäntä lähellä, niin hyvin on toiminut yhdistäminen.
Puhuja 1: Alun perin lähdit opiskelemaan tekniikan alaa, mutta sitten vaihdoit tähän lääketieteeseen. Miksi?
Puhuja 2: Joo, no se tekniikan ala nyt oli sinänsä, lukiossa tykkäsin matematiikasta, fysiikasta, niin se tuntui sillä tavalla, että jotakin tekniikkaa haluaisin lähteä lukemaan. Mutta sitten kun paremmin paneuduin siihen aiheeseen, niin ei se sitten ehkä ollut sellainen asia mistä tykkäsin tai en nähnyt itseäni sen alan töissä, niin sitten se vähän ikään kuin jäi ja sitten alkoi kiinnostaa enemmän ihmisen anatomia, sairaudet ja nuo. Minulla alkoi olla noita vammoja jalkapallopuolelta enemmän, niin aloin miettiä sitten niiden puolelta, että mitä voisi opiskella ja miten voisi sitten ehkä tulevaisuudessa auttaa muita futareita niiden vammojen hoidossa ja ennaltaehkäisyssä, niin sitä kautta se lääkärin ammatti sitten tuli mieleen.
Puhuja 1: Oliko sinulla minkäänlaista tavallaan sellaista ramppikuumetta, että voiko tällainen ammattilaisfutari pärjätä täällä näin vaativissa opinnoissa?
Puhuja 2: Ei kyllä, ei oikeastaan mitään. Muistan silloin lukiossa joskus oli ajatuksia niistä lääkäriopinnoista tai sillä tavalla, niin se tuntui sellaiselta, että ei sinne voi päästä, että se on sitten paljon fiksummille niin sanotusti. Mutta ei sitten, lähinnä ehkä enemmänkin haasteena vain, että haluaa kokeilla pääsenkö sisälle ja toisella kerralla pääsinkin. En minä sitä sen ihmeemmin ajatellut, ajattelin että kyllä se jollakin tavalla onnistuu ja tehdään sitten pikku hiljaa, jos ei muuten. Mutta ihan pysynyt muiden tahdissa tähänkin asti ja ei ole sillä tavalla se ammattiurheilu haitannut siinä sivustalla, että tosi hyvin olen onnistunut kyllä yhdistämään.
Puhuja 1: No miten sitten vaikkapa yliopiston puolelta niin on mahdollistunut se tuki mitä siinä opintojen ja urheilun yhteensovittamisessa tarvitaan?
Puhuja 2: No on kyllä ollut aivan huippua, en olisi kyllä uskonutkaan, että näin hyvin onnistunut asioiden hoito. Totta kai meillä auttaa, että meillä on iso kurssi tässä lääketieteessä, että on pystynyt sitten vaihtelemaan ryhmiä aina tarpeen tullen. Mutta opettajat ja kaikki opetuskoordinoijat ynnä muut, jotka minua ovat auttaneet, ovat kyllä tosi ystävällisiä ja olleet ahkeria senkin suhteen, että aika paljon olen varmaankin työllistänyt osaa ihmisiä, mutta ovat aina löytäneet jonkun ratkaisun ja jonkun ryhmän mihin päästä tai sitten jonkun tehtävän on saanut tehdä siihen, että on ehkä vähän auttanut välillä, mutta tosi hyvin on kyllä ottanut. Ja huomaa, että täällä Kuopiossa on jalkapallon ystäviä myös ihan yliopistonkin puolella, että kyllä siellä monelta on tullut sellaista viestiä, että hieno homma kun pystyt yhdistämään ja yritä pelata vaan niin paljon kuin jaksat, että yritetään auttaa sitten näissä asioissa. Toki pitää muistaa se, että ilman muuta minun pitää myös opiskella ne asiat, että helpommalla en tule pääsemään kuin kukaan muukaan.
Puhuja 1: Näinpä, ehkä päinvastoin vieläpä, kun tekee sen vähän vaikeamman kautta. Mikä se sitten voisi olla se tulevaisuuden ammattihaave? Voiko se olla sitä liikuntalääketieteen puolta, jonkun joukkueen lääkärinä toimimista vai mitä?
Puhuja 2: No voi ja onhan tuossa sanotaanko näiden vuosien varrella välillä noihin Valioliigajoukkueisiinkin vähän googletellut, että keitä lääkäreitä siellä on töissä ja minkälaista, onko se kuinka täysipäiväistä. Toki Suomessa futis ei ole sillä tavalla niin isona juttuna kuitenkaan, että ei taida lääkärit ihan päätoimisena siinä olla. En tiedä onko ulkomaillakaan montaa sinänsä suoraan päätoimista, että jollakin tavalla ehkä jonkun joukkueen mukana. Se fysiatriahan minua on kiinnostanut silloin kun minä hain, ja meidän joukkueen lääkärin kanssa olen asioista jutellut, niin se ala on kiinnostanut. Mutta toisaalta tässä on vasta muutama muu ala ollut ennen mihin on perehtynyt ja nekin vaikuttavat tosi kiinnostavilta, että saattaa olla, että moneenkin kertaan vaihtuu vielä se suosikkiala mielessä, mutta kyllä luultavasti jollakin tavalla futiksessa ehkä vielä mukana.
Puhuja 1: Ja varmasti tosiaan on paljon ammennettavaa siitä omasta kokemuksesta, urheilijan mielenmaisemasta ja mielenliikkeistä, miten sitä voi hyödyntää siellä hyvinvoinnin ja terveyden puolella?
Puhuja 2: No kyllä, juuri näin, että nimenomaan sen joukkuelääkärin kanssa jutellut näistä hommista, niin hän sanoi, että sinulla on kyllä hyvä lähtökohta siihen hommaan sitten. Kuitenkin se, että vaikka urheilijaa jos ajatellaan, urheilijan loukkaantumista, niin siinä on niin paljon muutakin kuin se pelkkä palautuminen ja miten ne asiat niin kuin normaalisti menevät. Sitten urheilijalla on ne omat ajatukset ja omat fiilikset siitä sairaudesta ja missä kunnossa pitää olla, että pääsee takaisin ynnä muuta. Siinä on iso se haitari verrattuna tällaiseen tavalliseen normityössäkävijään, jolla vaikka repeää reisi, että mitä hän vaatii verrattuna urheilijaan.
Puhuja 1: Ja sitten se, että se työväline kun on oma keho, niin tavallaan siitä pitää pitää huolta, mutta toisaalta siitä pitää saada kaikki se irti, että leipä pöytään tulee?
Puhuja 2: No juuri näin, että totta kai nyt sen on jo sinänsä nähnyt omallakin kohdallaan, että tavallaan nyt ei tarvitse välittää niin paljon, että jos välillä joku selkä tai polvi kipeytyy tuossa ulkona pojan kanssa telmiessä, niin ei tarvitse seuraavan päivän treenejä miettiä. Silloin kun pelasi, niin piti aika sinänsä, ehkä vähän liikaakin minulla oli tapana aina mietiskellä, että pystynkö tekemään tuota tai tätä, että seuraavana päivänä pystyn täysillä treenaamaan. Se on paljon aina ollut mielessä kuitenkin ja sillä tavalla tärkeä osa totta kai urheilussa.
Puhuja 1: No mitä se jalkapalloilu ja ammattilaisura sinulle parhaimmillaan antoi?
Puhuja 2: No onhan se ammattijalkapalloilija, niin onhan se unelma-ammatti kyllä. Eihän siitä silloin niinä vuosina, nuorempana kun ei tavallaan tarvinnut muuta kuin pelata ja nauttia siitä täysillä, ei ollut silloin mitään muita huolia. Sitten vanhemmiten alkoi nauttimaan siitä voittamisesta eritoten, että ne voittamisen hetket ja joukkuekavereiden kanssa yhdessäolot ja sellaiset, niin niitä ei välttämättä muualta saa. Kyllä minä toivon, että niitä jostakin muualta vielä tulee samanlaisia elämyksiä, mutta kyllä ne ovat ainutkertaisia. Ja sitä, että rakastaa sitä mitä tekee ja se tulee vähän ikään kuin itsestään se harjoittelu ja pelailu sillä tavalla niin kuin omalla painollaan, niin se on sellaista mitä toivoo tulevaisuudenkin työltä. Mutta totta kai viimeisinä vuosina futiksessakin alkoi tulla niitä omia rasitteita ja omia juttuja, minkä takia sitten ehkä halusinkin lopettaa.
Puhuja 1: No ajatteletko, että sellaista pukukoppielämän fiilistä, sellaista joukkueen eteen yhdessä tehtävää työtä, niin jotenkin sitä henkeä voi tuoda myös tähän tulevaan työhösi?
Puhuja 2: No toivon todella, että muutamissa paikoissa olen päässyt vasta tosiaan käymään noissa terveyskeskuksissa ja osassa on sellainen tosi hyväkin taukotilannemeininki, että siellä on minusta ollut hyviä juttuja ja joissakin se on aika sellaista ehkä vähän yksinäistä jopa se lääkärin työ ollut. Sillä tavalla minä toivon totta kai, että pääsisi sellaiseen missä olisi hyvä tiimi ja saataisiin vähän sellaista, ehkä ei ihan pukukoppimeininkiä, se on vähän eri laatuista, se ei ehkä sovin ihan tuonne terveysalalle, mutta ainakin sellaista hyvää yhteishenkeä ilman muuta.
Puhuja 1: Urheilijoilta kysytään aina, että milloin on seuraava peli tai milloin ovat seuraavat kisat, niin sinulta voi varmaankin kysyä, että paljonko on opintoja jäljellä?
Puhuja 2: Joo, nyt tosiaan neljäs vuosi, syksy on kohta purkissa ja vielä sitten se pari vuotta tässä olisi jäljellä, että ensi kesänä pääsen kyllä jo töihin. Mahtavaa nähdä, että minkälaista se tulee olemaan. Kovasti jo tämän kuukauden, kun olen pääsääntöisesti nyt saanut opiskella, niin on antanut jotenkin uutta virtaa ja sellaista uutta näkökulmaa asioille. En kadu kyllä yhtään, että täysipainoisesti nyt opiskelen.
Puhuja 1: Se urheilijan ura on monen nuoren haaveissa ja ammattilaisena toimiminen, mutta kuten todettu, niin joskus se ura loppuu. Miten tärkeänä näet sen, että myös niille nuorille urheilijajunnuille korostetaan sitä, että joku ammatti on hyvä olla ja sitten se suunnitelma sen uran jälkeen?
Puhuja 2: Kyllä, kyllä juuri sitä. Jos ajatellaan vaikka joukkueurheilijana Suomessa, niin harva siitä kuitenkaan sitten niin paljon tienaa, että pystyy loppuelämää ihan vaan makoilemaan, että kyllä sellainen tietty ajatus pitää olla. Ja hyvin harvalle varmasti haittaa se peruskoulun hyvin käyminen ainakaan sen aikaista urheilemista. Olisi tärkeää, että se hoidetaan hyvin, sitten se antaa kuitenkin niin hyvät eväät jatkokouluttautumiselle. Totta kai minä olen myös sitä mieltä, että nuorena pitää pystyä myös panostamaan siihen urheiluun, koska silloin sinä saat tavallaan sen mahdollisuuden myös kehittyä enemmän siinä eteenpäin ja pääset tulevaisuudessa ehkä korkeammille tasoille siinä urheilussa. Se on myös tärkeää silloin nuorena urheilla, mutta sen peruskoulun suorittaminen hyvin ei mitenkään poista sitä mahdollisuutta, että voi myös pärjätä urheilussa.
Puhuja 1: Ja sinä olet myös elävä esimerkki siitä, että myös korkeakouluopinnot ja ammattilaisurheilijauran voi yhdistää. Vieläkö jalkapallo on osa elämää? Pelailetko vai onko ne nappulakengät nyt kokonaan naulassa?
Puhuja 2: No ei ole kokonaan sillä tavalla. Tykkään pallon kanssa potkiskella ja nyt on oman pojan kanssa sillä lailla, vaikka hän ei vielä muuta kuin juokse pallon perässä, mutta sillä tavalla tykkään siitä ja se on tosi mukavaa urheilua, että sen takia tykkään käydä liikuskelemassa ja potkia palloa eikä vain kävelemässä esimerkiksi. On jollakin tavalla mukana, mutta en hirveästi seuraa ainakaan tällä hetkellä futista. Vähän futsalia on käyty pelaamassa, se on toinen asia ja toinen rakas laji minulle, niin sitä lajia myös pikkuisen harrastan tässä.