Hyppää pääsisältöön

Koronavirustilanne Itä-Suomen yliopistossa

UEFin liput.

Uskonnollinen valistustyö Itä-Karjalassa loi jännitteitä kansankirkkojen välille jatkosodan aikana

  • Kielet ja kulttuurit

TM Aarne Ylä-Jussilan väitöstutkimuksessa selvitetään, miten kansallistamistoiminta ilmeni suomalaisten kirkollisessa työssä Itä-Karjalan sotilashallintoalueella vuosina 1941–1944. Tutkimus osoittaa, että sotilashallinnon kirkollisessa työssä oli alusta lähtien kaksi erilaista toimintalinjaa, joita on kuvattu käsitteillä suursuomalainen luterilaisuus ja suurkarjalainen ortodoksisuus. Toimintalinjoja yhdisti poliittisnationalistinen näkemys suomalaisten ja itäkarjalaisten kansallisesta yhteenkuuluvuudesta. Venäläisyys nähtiin uhkana suomalaisuudelle, minkä vuoksi Suur-Suomeen liitettävän Itä-Karjalan asukkaat haluttiin irrottaa sekä kirkollisista että kulttuurisista siteistä Venäjään. Aarne Ylä-Jussilan väitöstilaisuus on verkossa 27. marraskuuta klo 12 alkaen.

Suursuomalaismieliset luterilaiset painottivat suomen kielen ja muinaissuomalaisen kulttuurin merkitystä suomalaisia ja itäkarjalaisia yhdistävinä tekijöinä. Suurkarjalaismieliset ortodoksit puolestaan korostivat, että rajakarjalaiset ja itäkarjalaiset ortodoksit kuuluivat saamaan heimoon, jota uskonto, karjalan kieli ja karjalaisortodoksinen kulttuuri yhdistivät.

Suursuomalaisen luterilaisuuden tärkeimmän kannattajakunnan muodostivat Akateemisen Karjala-Seuran (AKS) papit, jotka saivat tukea pyrkimyksilleen myös seuran ulkopuolisilta papeilta. Sotilashallinnon kirkollisen toiminnan johto ja kaikki luterilaiset papit olivat AKS:n jäseniä. 

AKS-taustaisen papiston tavoitteena oli mahdollisimman luterilainen Itä-Karjala. Vallitsevana näkemyksenä heidän keskuudessaan oli, että valtaosa itäkarjalaisista oli muuttunut uskonnottomaksi neuvostovallan aikana. Kansallisen yhtenäisyyden kannalta pidettiin tärkeänä, että itäkarjalaiset suurimmaksi osaksi liittyisivät samaan kirkkoon suomalaisten valtaenemmistön kanssa. Myös luterilaisten piispojen mielestä luterilaisilla papeilla oli paremmat edellytykset kuin ortodokseilla vahvistaa itäkarjalaisissa kansallisen yhteenkuuluvuuden tunnetta suomalaisten kanssa. 

Suursuomalaismieliset luterilaiset papit katsoivat, että ortodoksisuus Itä-Karjalan valtauskontona olisi uhkatekijä Suomen turvallisuudelle. He suhtautuivat ortodoksisuuteen yleensä varauksellisesti, sillä he pitivät sitä juuriltaan liian venäläisenä ja epäilivät, että suomalaisissakin ortodoksipapeissa olisi piilevää venäläismielisyyttä. 

Suurkarjalaista toimintalinjaa edustivat sotilashallinnossa ortodoksiset toimistoupseerit ja papit, jotka saivat toiminnalleen vahvan tuen kirkkokuntansa johdolta. Heidän tavoitteenaan oli rajakarjalaisten ja itäkarjalaisten yhteyden vahvistaminen sekä suurkarjalaisen heimokirkon muodostaminen liittämällä itäkarjalaiset Suomen ortodoksiseen kirkkoon. Ortodoksisen uskon he katsoivat Itä-Karjalassa säilyneen elävänä varsinkin varttuneen väestön keskuudessa.

Luterilaisten ja ortodoksisten pappien erimielisyydet ja kilpailu itäkarjalaisten kastamisessa johtivat väliaikaiseen kastekieltoon syksyllä 1941. Kastekiellon päätyttyä annettiin määräys, jonka mukaan kummankin kirkon papit saivat toimittaa kasteita alueella, mutta kastettuja ei toistaiseksi liitetty kirkkokuntien jäseniksi. Kirkollisen toiminnan ja uskonnonopetuksen tuli olla luonteeltaan yleiskristillistä eli tunnustuksetonta, mitä ortodoksinen kirkollishallitus ja papisto vastustivat. He pitivät tunnustuksettomuutta keinona taata luterilaisille papeille mahdollisuus toimia Itä-Karjalan ortodoksisen väestön keskuudessa ja vähitellen syrjäyttää ortodoksinen kirkko alueen valistustyöstä.     

Tunnustuksettoman toiminnan aika päättyi, kun ylipäällikkö Mannerheim puuttui huhtikuussa 1942 Itä-Karjalan uskonnollisten olojen järjestelyyn antamalla käskyn, jonka mukaan alueen asukkaat saivat vapaasti päättää uskontokuntaan kuulumisestaan. Käskyn seurauksena ortodoksisen papiston asema vahvistui, ja samalla sen vastuu kansallistamistoiminnasta kasvoi, mistä johtuen suurkarjalainen linja kirkollisessa työssä terävöityi ja voimistui. Asemansa heikentymisestä huolimatta luterilaiset papit jatkoivat toimintaa tavoitteidensa mukaisesti erityisesti nuorison keskuudessa.

Itä-Karjalan sotilashallintoalueen suomensukuisesta väestöstä noin kaksi kolmasosaa ilmoittautui kirkkokuntien jäseniksi, joista valtaosa liittyi ortodoksiseen kirkkoon. Itäkarjalaiset olivat siis ainakin jossain määrin säilyttäneet perinteisen uskonnollisuutensa ja pystyneet myös siirtämään sitä jälkipolville. Kansallista identifioitumista suomalaisiin ei kuitenkaan merkittävästi tapahtunut. 

TM Aarne Ylä-Jussilan kirkkohistorian alaan kuuluva väitöskirja Heimo, uskonto ja isänmaa. Kirkollinen kansallistamistoiminta Itä-Karjalassa 1941–1944 tarkastetaan Itä-Suomen yliopiston filosofisessa tiedekunnassa. Vastaväittäjänä tilaisuudessa toimii kirkkoneuvos, dosentti Kimmo Kääriäinen Helsingin yliopistosta ja kustoksena professori Matti Kotiranta Itä-Suomen yliopistosta.

Väitöskirja verkossa