Kirkkohistoria on ihmisyyden ja inhimillisyyden tutkimusta.
– Ymmärtääkseen tätä päivää on ymmärrettävä historiaa. Se on ensimmäisten asioiden joukossa, joista keskustelemme kirkkohistorian peruskurssilla opiskelijoiden kanssa, kertoo kirkkohistorian professori Sini Mikkola.
Vaikka hänen tuoreessa nimikkeessäänkin on sana ”kirkkohistoria”, mieltää Mikkola alansa ennemmin kristinuskon historiaksi.
– Toki tutkimme instituutioita ja rakenteitakin, mutta pääosassa ovat aina ihmiset ja ihmisryhmät – eivätkä vain niin sanotut suurmiehet, vaan tavalliset ihmiset, valtavirta, marginaalit, yksilöt ja hyvin arkinen elämäkin.
Mikkolan mukaan myös aatteiden, oppien ja teologioiden historia on inhimillistä historiaa, sillä näitä kaikkia muotoillaan osana ihmiselämää, inhimillisiä kokemuksia ja vuorovaikutussuhteita.
Kristinusko vahvasti mukana maailmanpolitiikassa
Kristillisen historian ymmärtäminen on tämän päivän yhteiskunnassa noussut yhä tärkeämpään rooliin.
– Kristinusko kietoutuu monin tavoin maailman poliittiseen tilanteeseen ja sitä käytetään politiikan välineenä. Tämä ei toki ole mikään uusi ilmiö. Historiallinen ymmärrys kristinuskosta ja uskonnon merkityksestä ylipäätään auttaa esimerkiksi arvioimaan, kuinka kestävällä tai perustellulla tavalla uskontoa käytetään nykypolitiikan teossa.
Suomalaisessa kontekstissa erityisesti tietämys luterilaisen kirkon historiallisesti vahvasta yhteiskunnallisesta asemasta auttaa ymmärtämään niin omaa historiaamme kuin suomalaista nyky-yhteiskuntaa laajemmin.
– Vaikka luterilaisen kirkon ja valtion suhde on jo monessa suhteessa purkautunut, näkyy se yhä kulttuurisesti usein eri tavoin tänäkin päivänä. Ilman ymmärrystä historiasta olisimme aika juurettomia ja irrallisia.
Historiallinen ymmärrys kristinuskosta ja uskonnon merkityksestä ylipäätään auttaa esimerkiksi arvioimaan, kuinka kestävällä tai perustellulla tavalla uskontoa käytetään nykypolitiikan teossa.
Sini Mikkola
Professori
Menneisyyden tutkimus vaatii kriittistä reflektiota
Historian tutkijan ammattitaidon perusteisiin kuuluu omien lähtökohtien ja metodologisten valintojen kriittinen reflektio. Menneisyyden tutkiminen on aina valintoja ja vallankäyttöä, ja nämä täytyy pystyä tutkimuseettisesti perustelemaan. Tämä on myös menneisyyden ihmisten kunnioittavan kohtelun näkökulmasta tärkeää.
Mikkola onkin viime aikoina suunnannut tutkimustaan yhä enemmän metodologisiin ja teoreettisiin pohdintoihin.
– Kirkkohistorian tutkimuksessa ei perinteisesti ole kovin kattavasti pohdittu tutkimusmetodeja, saati hyödynnetty muiden tieteenalojen tarjoamia teoreettisia viitekehyksiä. Tämä tosin on muuttumassa, ja nuoremmat kirkkohistorioitsijasukupolvet liittyvät luontevasti metodologiseen ja teoreettiseen keskusteluun ja näiden kehittämiseen.
Avoimuus erilaisille teoreettisille viitekehyksille ja niiden rohkea kokeilu voi Mikkolan mukaan avata uusia näkökulmia historiallisten aineistojen analysointiin. Erilaisten teorioiden soveltuvuutta tulee toki arvioida samalla kriittisesti, jotta ei tule esimerkiksi käyttäneeksi niitä anakronistisesti eli epäajanmukaisesti.
– Teorioita ei tule käsittää ennustavina tai selittävinä malleina historiallisessa tutkimuksessa, vaan pikemminkin tulkinnallisina viitekehyksinä, jotka herättävät uusia kysymyksiä.
Miehisyyttä, perhe-elämää ja tunnepuhetta
Suomen Kulttuurirahasto myönsi vuonna 2024 yhden suurimmista apurahoistaan Sini Mikkolan johtamalle tutkimushankkeelle, jossa tarkastellaan luterilaista mieheyttä ja maskuliinisuuksia 1500–1900-luvuilla. Hankkeessa selvitetään, millaisia odotuksia, ihanteita ja normeja mieheydelle ja maskuliinisuudelle on asetettu eri historiallisissa tilanteissa ja erilaisissa lähdeaineistoissa. Kristinusko ja erityisesti luterilaisuus on näiden kysymysten keskiössä sukupuolen kanssa risteävänä tekijänä.
Parhaillaan Mikkola tarkastelee, miten Turun hiippakunnan kirkonmiehet pyrkivät kasvattamaan kansasta kunnollisia kristittyjä 1500–1600-luvuilla. Perhe-elämän ja tunteiden tarkastelu kulkevat myös koko ajan tutkimuksellisesti mukana.
– Itse asiassa miesten tunteet eivät alun perin olleet aukikirjoitettuna hankesuunnitelmassa, mutta tutkimuksen edetessä tunteiden teema on noussut jatkuvasti esiin. Tunnepuhe on olennainen osa kristillisten hyveiden ja esimerkiksi säädynmukaisen käytöksen kuvailua.
Liikunta parasta palautumista
Mikkola myöntää työpäivien venyvän välillä pitkiksikin, mutta haluaa silti pitää kiinni järkevistä työajoista.
– Puhumme työn ja työajan rajaamisesta mielestäni hyvin säännöllisesti teologian osastossa. Etenkin akateemista työtä opettelevien nuorempien tutkijoiden näkökulmasta avoin keskustelu työkulttuurista on tärkeää ja kollegiaalinen pohdinta kullanarvoista. Akateeminen työ on usein kutsumustyö, ja kun työtä kohtaan tuntee voimakasta paloa ja intohimoa, voi työaikaa olla vaikea rajata.
Mikkola irrottautuu työstä etenkin liikkumalla.
– Pidän liikuntaa itselleni parhaana palautumisen muotona, ja kuntosalit sekä jumppatunnit ovat tulleet vuosien saatossa tutuksi.
Muutama vuosi sitten Mikkola löysi myös hiihdon, josta hän nyt kertoo innostuneesti.
– En ollut hypännyt suksille kouluaikojen jälkeen, siis yli 25 vuoteen, mutta nyt olen löytänyt iloa siitä.
SINI MIKKOLA
- Kirkkohistorian professori 1.2.2026–31.7.2030.
- S. 1982, Varkaus
- Teologian tohtori, Helsingin yliopisto, 2018
- Teologian maisteri, Helsingin yliopisto, 2008
- Kirkkohistorian dosentti, Helsingin yliopisto, 2023
Keskeiset tehtävät ja ansiot
- Kirkkohistorian yliopistonlehtori, Itä-Suomen yliopisto, 2019–2026
- Hankkeen johtaja, Luterilaiset maskuliinisuudet 1517–1937, 2024–
- Teologisen Julkaisuseuran puheenjohtaja, 2025–
- Teologian osaston tutkimuksesta vastaava varajohtaja, 2025
- Suomen kirkkohistoriallisen seuran puheenjohtaja, 2024–2025
- Hyvä opettaja -palkinto, opiskelijajärjestö Fides Ostiensis, 2022
- Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirjan vastaava toimittaja, 2018–2020
