Avohakkuut muuttavat metsien monimuotoisuutta ja eliölajistoa voimakkaasti. Osa metsien eliölajeista ei palaudu metsiin, jos metsät hakataan avoimiksi toistuvasti. Erityisen hitaasti avohakkuiden jälkeen palautuvat pohjoisten havumetsien lajit.
Uudet tulokset perustuvat kahteen laajaan tutkimukseen, joissa selvitettiin avohakkuiden vaikutuksia metsien eliölajistoon. Asiaa tutkittiin yli 300 tieteellisen aineiston perusteella.
– Metsien puuston uudistumista avohakkuiden jälkeen on pidetty merkkinä kestävästä metsien hoidosta. Uudet tulokset osoittavat kuitenkin, että vaikka puusto uudistuu avohakkuun jälkeen, metsien monimuotoisuus kärsii, käytännössä osin pysyvästi, toteaa metsäekologian professori Jari Kouki Itä-Suomen yliopistosta.
Kouki on kirjottajana molemmissa nyt valmistuneissa tutkimuksissa, jotka on julkaistu alan johtavissa vertaisarvioiduissa tieteellisissä lehdissä. Suomesta tutkimuksiin on osallistunut tutkijoita Itä-Suomen yliopistosta ja Luonnonvarakeskuksesta.
– Tutkimustulokset ovat erityisen painokkaita, koska nyt pystyttiin tarkastelemaan metsien muutoksia avohakkuiden jälkeen monen eri eliöryhmän kohdalla ja vuosikymmenien kuluessa, Kouki toteaa.
Aiemmat tutkimukset ovat usein keskittyneet vain yksittäisiin eliöryhmiin tietyillä alueilla ja verraten lyhyisiin ajanjaksoihin.
– Avohakkuut eivät heikennä ainoastaan uhanalaisia lajeja, vaan hakkuiden seurauksena metsien koko eliöyhteisö voi muuttua pysyvästi, mikä on huolestuttavaa ekosysteemin toiminnan kannalta, Kouki huomauttaa.
Eräät eliöryhmät pystyvät kuitenkin selviämään hakkuista tai palaavat myös avohakatuille alueille jo ensimmäisten vuosien tai vuosikymmenien kuluessa.
Avohakkuilla viihtyvät lajit eivät kuitenkaan yleensä ole uhanalaisia, koska niille sopivia hakkuualueita on runsaasti tai koska niille sopivia elinympäristöjä on myös muualla kuin metsissä.
– Suomessa hakataan joka vuosi avoimeksi yli satatuhatta hehtaaria metsää. Vuosittain avohakattu pinta-ala vastaa suuruusluokaltaan hyvinkin kaikkien Etelä-Suomen kansallispuistojen yhteenlaskettua maapinta-alaa. Avohakkuilla viihtyvillä lajeilla ei sen vuoksi ole hätää, Kouki toteaa.
Uudet tulokset korostavat ensi sijassa sitä, että hyvin suuri osa metsien yleisistäkään eliölajeista ei tule toimeen toistuvasti avohakattavissa metsissä.
– Tietyt metsien ominaispiirteet kehittyvät vasta pitkien aikojen kuluessa. Monipuolisia vanhoja metsiä ei kehity voimaperäisesti ja toistuvasti avohakattaviin metsiin. Vanhojen luonnonmetsien piirteistä riippuvaisten lajien turvaaminen edellyttää suojelualueita ja avohakkuiden vaikutusten lieventämistä, Kouki huomauttaa.
Tällä hetkellä kaikkein arvokkaimpia metsien monimuotoisuuden turvaamisessa ovat luonnontilaisen kaltaiset vanhat metsät, joita ei ole koskaan avohakattu tai jotka ovat välttyneet voimaperäisiltä metsänhoitotoimilta. Tällaisia metsiä ovat myös monet Suomen jäljellä olevat luonnontilaisen kaltaiset vanhat metsät. Niiden suojelu on uusien tutkimustulosten perusteella ensiarvoisen tärkeää.
– Samalla myös avohakkuiden toteutusta on tarpeen kehittää. Avohakkuilla on väistämättä iso vaikutus metsien monimuotoisuuteen, koska metsiä hakataan paljon ja koska hakkuiden vaikutukset ovat voimakkaita.
– Metsien pitäisi antaa kasvaa kauemmin peräkkäisten avohakkuiden välillä, jotta lajit ehtisivät palautua. Lisäksi avohakkuissa osa puista tulisi jättää pysyvästi hakkuualueille säästöpuiksi. Säästöpuita tulee jättää riittävästi ja nykykäytäntöjä enemmän, jotta ne turvaavat eliölajeja myös pitkällä aikavälillä.
Lisätietoja:
Metsäekologian professori Jari Kouki, Itä-Suomen yliopisto, metsätieteiden osasto, p. 050 538 5373, [email protected]
Tutkimusjulkaisut:
Macdonald, S.E. ym. 2026: Biodiversity recovery is slow following clearcut harvest of boreal forests. Nature Sustainability. https://www.nature.com/articles/s41893-026-01868-x
Nirhamo, A., Aakala, T., Kouki, J., 2025. Forest biodiversity in boreal Europe: Species richness and turnover among old-growth forests, managed forests and clearcut sites. Biological Conservation 306, 111147. https://doi.org/10.1016/j.biocon.2025.111147
