Historiaa sosiaalipsykologian silmälasein

Suomi 100 juhlavuoden tapahtumat rakensivat positiivista tarinaa suomalaisuudesta. Se tarina oli huomattavasti virallisen historiankirjoituksen piirtämää kuvaa monikulttuurisempi ja kansainvälisempi, apulaisprofessori Inari Sakki kuvaa.

– Eri tapahtumissa nostettiin esiin kansallisia vähemmistöjämme kuten romanikulttuuria sekä saamelaisia. Juhlavuoteen mahtui valtavasti myös kansanperinteeseen liittyvää toimintaa.

Juhlavuoden Yhdessä-teema innosti suomalaiset liikkeelle. Syntyi noin 5 000 yksittäistä hanketta, joiden tekemiseen osallistui 800 000 ihmistä ja joita seurasi puolet väestöstä. Historiasta ja kollektiivisesta muistista kiinnostuneelle sosiaalipsykologille tapahtumakirjo on ollut aarreaitta.

– Kiinnostavaa on, millaiset hankkeet pääsivät läpi, ja millaisia rajanvetoja suomalaisuudesta niissä tehdään. Virallisen historiankirjoituksen tarina suomalaisuudesta on ollut varsin kapea. Se on sotien, suurmiesten ja politiikan tarinaa sekä lisäksi melko Helsinki-keskeistä kuten tutkijakollegani Eemeli Hakokongäksen kanssa tekemästämme tutkimuksesta käy ilmi.

Toki sotiin ja politiikkaan liittyvät tapahtumat olivat juhlavuoden tuoksinassa vahvasti esillä, mutta tuttujen teemojen alle oli tuotu erilaisia näkökulmia kuten sodan aiheuttamat henkiset kärsimykset sekä evakkojen ja lasten kokemukset.

Suomalaisuuden tarinan rinnalla Sakki tutkii parhaillaan myös Euroopan yhdentymisen tarinaa seitsemän Euroopan unionin jäsenmaan oppikirjoista. Itäisen Euroopan tarina on erilainen kuin läntisen.

– Eurooppalaisuus on nytkin kiinnostava ilmiö, sillä brexit, pakolaisuus ja finanssikriisit ovat pistäneet Euroopan tarinan koetukselle. Jotta Eurooppa tulee legitimoiduksi kansalaisten keskuudessa, tarvitaan yhteinen tarina.

Tässä päästään sen peruskysymyksen äärelle, joka on ollut Sakin tutkijanuralla yksi kantava teema – kenen tarinaa me virallisissa kertomuksissa oikein kerromme. Väitöskirjassaan hän tarkasteli Euroopan yhdentymiseen liitettyjä mielikuvia ja käsityksiä viiden Euroopan unionin jäsenmaan opetussuunnitelmissa ja oppikirjoissa.

Häntä on kiinnostanut myös kansallinen identiteetti ja historia sekä niiden yhteys nationalismiin. Hiljattain Sakki on kollegoidensa kanssa osana kansainvälistä COST-hanketta tutkinut sitä, mitkä ovat Suomen historian vaikeita aiheita koulujen historianopetuksessa. Alustavien tulosten perusteella historianopettajat puhuvat varautuneesti nationalismista ja patriotismista.

– Opettajat pyrkivät määrittelemään tarkkaan mistä puhutaan, kun tarkastellaan nationalismia. Nykypuheessa nationalismi ja isänmaallisuus ovat käsitteinä eräällä tavalla varattuja ja tietyillä ominaisuuksilla varustettuja.

Myös toiseen maailmansotaan liittyvät aiheet, kuten suomalaisten ylläpitämät vankileirit sekä Saksan kanssa tehty yhteistyö jatkosodassa, ovat arkaluonteisina pidettyjä aiheita historianopetuksessa. Tutkimukseen osallistui noin sata suomalaista historianopettajaa.

Sakki on tarkastellut useita poliittisesti ja yhteiskunnallisesti virittyneitä aiheita sosiaalipsykologian näkökulmasta. Häntä kiinnostaa muun muassa se, miten erilaisia sosiaalisia kategorioita tuotetaan, käytetään ja mobilisoidaan.

– Erilaiset eronteot kumpuavat ihmisen psykologisista perusprosesseista, tarpeesta omaan identiteettiin. Sosiaalisen identiteetin rakentamiseen kuuluu, että pidetään yllä positiivista minäkuvaa ja tähän liittyy oleellisesti vertailu muihin.

Tämä voi johtaa vastakkainasetteluun ja vihapuheeseen, mikä näkyy nykyisin globaalisti muun muassa keskusteltaessa pakolaisista. Siinä korostuvat usein eronteot sekä valtaväestön ja maahantulijoiden välillä että toivottujen ja ei-toivottujen maahanmuuttajien välillä.

– Tutkimuksellisesti kiinnostavaa on se, missä vaiheessa tällaisesta erojen tekemisestä tulee toista ihmisryhmää loukkaavaa ja syrjivää.

Sakki on yhdessä tutkijakollegansa Katarina Petterssonin kanssa tutkinut maahanmuuttovastaista poliittista retoriikkaa Suomessa ja Ruotsissa ja havainnut, että puhe rakentuu ulkoiseen toiseuttamiseen eli pääasiassa vihanpurkauksiin maahanmuuttajia kohtaan sekä sisäiseen toiseuttamiseen, jossa syytösten ja halventamisen kohteena ovat poliittiset vastustajat.

Samat mekanismit nousivat esiin tutkimuksessa, jossa Sakki vertaili tutkijakollegoidensa Hakoköngäksen ja Petterssonin kanssa 2000-luvun blogikirjoituksia 1930-luvun kansallismielisten poliitikkojen ja aktivistien teksteihin. Poliittinen eliitti ja valtamedia näyttäytyivät päävihollisena myös 1930-luvun retoriikassa, joskin kommunistit korvasivat maahanmuuttajiin ja Islamiin kohdistuvan toiseuspuheen.

– Perinteisiin poliittisiin puheisiin ja teksteihin verrattuna nykypäivän blogialustat tarjoavat poliittiselle retoriikalle enemmän mahdollisuuksia. Erilaiset hyperlinkit ja visuaalinen materiaali mahdollistavat sen, että viesteistä voidaan tehdä paitsi tunteisiin vetoavia, myös luotettavan oloisia.

Sosiaalisen median välityksellä voidaan esittää tulenarkoja ja jopa rasistisia poliittisia näkemyksiä ottamatta kuitenkaan itse varsinaisesti kantaa aiheeseen. Näin blogit mahdollistavat vakuuttavan poliittisen argumentoinnin, mutta samalla suojaavat poliitikkoa vihapuheesta syyttämiseltä.

– Tutkijan näkökulmasta on kiinnostavaa, kuinka nopeasti ihmiset ovat mobilisoitavissa jopa väkivaltaan sosiaalisen median ja internetin kautta. Toisaalta sosiaaliseen mediaan liittyy myös sellaisia kollektiivisia ja affektiivisia prosesseja, jotka edesauttavat selviytymistä esimerkiksi isoista kollektiivisista traumoista, kuten terrori-iskuista.

Sakki haluaakin jatkossa tutkia sosiaalisen median roolia kollektiivisten solidaarisuus- ja vihaliikkeiden taustalla ja sosiaalisen median roolia kollektiivisista traumoista selviytymisessä.

– Mielenkiintoista on, millä tavalla ihmiset tekevät niitä ymmärrettäväksi ja ovatko selviytymisprosessit samankaltaisia.

Julkaistu Saima-lehdessä 1/2019