Elisa Tiilikainen sosiaalityön professoriksi

Taakkapuhe hallitsee keskustelua ikääntyneistä

Ajatus vanhenemisesta ja vanhoista ihmisistä yhteiskunnallisena ja taloudellisena taakkana on julkisessa keskustelussa yleistä. Elisa Tiilikaisen mielestä on paradoksaalista, että suomalaisessa yhteiskunnassa on tavoiteltu pitkäikäisyyttä, mutta ihmisten ikääntyessä heille ei enää halutakaan tarjota hyvää hoivaa. 

– Yhteiskunnallisessa keskustelussa on vähän tilaa sille, että ikääntyvien väestö on hyvin heterogeeninen ja siellä on monenlaisia elämäntilanteita ja tarpeita.

Tämän pitäisi Tiilikaisen mukaan olla kaiken vanhojen ihmisten hoivan lähtökohta. Tiilikainen aloitti syyskuun alussa sosiaalityön professorina yhteiskuntatieteiden laitoksella. Professuurin erityisalana on ikääntyminen, joka on ollut kantava teema Tiilikaisen tutkimuksessa jo opiskeluajoista alkaen. Väitöstutkimuksen aiheena oli ikääntyneiden yksinäisyys, jota hän tarkasteli elämänkulun näkökulmasta.

Läheiset suhteet omiin isovanhempiin ja kiinnostus siihen, millaista heidän ja muiden iäkkäiden ihmisten elämä oli yksi syy siihen, että Tiilikainen innostui opiskeluaikanaan vanhenemisen tutkimuksesta. Iso merkitys oli myös Helsingin yliopiston sivuainekokonaisuudella, jossa sosiaaligerontologian professori Antti Karisto piti innostavia ja ajatuksia herättäviä luentoja.

– Sieltä lähti halu ymmärtää vanhuutta, vanhojen ihmisten moninaista ja elämänkulullista kokemusmaailmaa.

Ikääntyneiden tarpeisiin ei ole haluttu vastata

Se, miten ikääntyneistä ihmisistä puhutaan tai ollaan puhumatta, liittyy Tiilikaisen mielestä siihen, miten vanhuudesta ajatellaan.

– Ihmisten on vaikea asettua hoivaa tarvitsevan vanhan ihmisen asemaan. Kyse on ehkä kulttuurisesta vanhuuden pelosta. Kun vanhuutta ei haluta edes ajatella, on helpompi tehdä päätöksiä miettimättä, että on itsekin joskus tilanteessa, jolloin tarvitsee hoivaa.

Tiilikainen toteaa, että esimerkiksi ympärivuorokautisen hoivan tilanne Suomessa on ollut jo pitkään huolestuttava. Sitä on karsittu reippaasti, mutta samanaikaisesti ei ole siirretty riittävästi resursseja kotihoitoon. Muun muassa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimukset ovat osoittaneet, että kotihoidon käynnit ovat vähentyneet, vaikka hoivan tarve on lisääntynyt.

– En tiedä, minkä muun väestöryhmän kohdalla voitaisiin toimia niin, ettei tarpeeseen haluta vastata. Näkyykö tässä myös tietynlainen hyväosaisuuden harha. Jos päättäjillä itsellään on resursseja ostaa hoivapalveluja tai muulla tavoin varmistaa, että heidän iäkkäät läheisensä saavat riittävästi apua, ei ole ehkä näkymää siihen, että kaikki eivät ole samassa tilanteessa.
 

Järjestöavustusten leikkaukset ovat huolestuttavia

Tällä hallituskaudella tehdyt leikkaukset järjestöjen avustuksiin huolestuttavat Tiilikaista. Omissa tutkimushankkeissaan hän on toistuvasti törmännyt viestiin siitä, ettei julkisissa palveluissa pystytä vastaamaan esimerkiksi juuri vanhojen ihmisten yksinäisyyteen. Tähän tarvitaan yhteistyötä kolmannen sektorin toimijoiden kanssa.

– Suomalaisten yksinäisyys on yksi poliitikkojen suosikkiaiheista, mutta samaan aikaan leikataan toimijoilta, joiden työ kohdistuu juuri siihen.

Lukuisat tutkimustulokset ovat jo vuosien ajan puhuneet selkeää kieltään myös varhaisen puuttumisen sekä sosiaali- ja terveydenhuollon peruspalvelujen merkityksestä.

– Näen peruspalvelujen merkityksen myös omassa tutkimuksessani. Tarvitsemme sellaisia toimivia palveluja, jotka puuttuvat ongelmiin varhaisessa vaiheessa. On hämmentävää, ettei tätä ymmärretä ja ihmetyttää, missä vaiheessa tämä unohtuu päätöksenteossa. Ilmiö näkyy paitsi ikääntyvien palveluissa myös lapsille ja nuorille suunnatuissa palveluissa.

Tiilikainen toivookin, että poliitikot ja päätöksentekijät hyödyntäisivät olemassa olevaa tutkimustietoa nykyistä vahvemmin ja tekisivät päätöksiä pitkäjänteisemmin.

– Väestön ikääntymisestä ja hoivan tarpeen kasvusta on puhuttu pitkään, jopa vuosikymmeniä, mutta mikään ei tunnu muuttuvan. Kasvavaan tarpeeseen olisi pitänyt reagoida aikoja sitten ja pohtia huomattavasti kokonaisvaltaisemmin, miten ikääntyville suunnattuja palveluja järjestetään nyt ja tulevaisuudessa. 

Digitalisissa ratkaisuissa säästöt ajavat tarpeiden edelle

Digitalisaatiosta haetaan ratkaisua vanhushoivan haasteisiin. Tiilikaisen mukaan parhaimmillaan digitaaliset palvelut täydentävät ikääntyvien palveluja.

– Huolestuttavaa kuitenkin on, että Suomessa motivaatio sosiaali- ja terveyspalvelujen digitalisaation vaikuttaa olevan säästäminen. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että kotihoidossa voi olla asetettu tavoitteeksi tehdä tietty määrä käyntejä etänä, eikä ihmiselle itselleen anneta mahdollisuutta valita, haluaako hän etä- vai kotikäyntejä. 

Nykyisen järjestelmälähtöisen palvelujen kehittämisen sijaan lähtökohtana tulisi olla ihmisten tarpeet, myös silloin kun palveluja digitalisoidaan. Tiilikainen tutkimusryhmineen tutki pohjoismaisessa HAIDI-hankkeessa 75 vuotta täyttäneiden ja sitä vanhempien ikäihmisten digipalveluiden ja -laitteiden käyttöä. Tutkimuksessa todettiin, että esimerkiksi muutokset fyysisessä ja kognitiivisessa toimintakyvyssä vaikuttavat mahdollisuuksiin käyttää digitaalisia palveluja.

– Vaikka ihminen 70-vuotiaana käyttäisi sujuvasti digilaitteita, se ei tarkoita, että näin on myös 90-vuotiaana. Palvelujen digitalisoitumisen on lähdettävä aidosti yksilön tarpeista ja mahdollisuuksista käyttää niitä.

Sukupolvien vieraantuminen huolestuttavaa

Tiilikainen on usein miettinyt, millaisen kuvan vanhoista ihmisistä yhteiskunnan jatkuva säästöpuhe ja resursseihin kohdistuva keskustelu antaa nuoremmille ikäluokille.

– Olen huolissani siitä, että eri ikäiset vieraantuvat toisistaan. Miten yhteiskuntaan syntyy luontevia kohtaamispaikkoja, jos vanhat ja hoivaa tarvitsevat ihmiset eristetään omiin koteihinsa tai ympärivuorokautisen hoivan yksiköihin.  Kun kyse on hoivan tarpeista, meillä Suomessa tuntuu vallitsevan pois silmistä, pois mielestä -ajattelu. Näen, että sillä voi olla isoja seurauksia sukupolvien väliselle solidaarisuudelle ja sille, miten eri ikäisiin tai erilaisissa elämäntilanteissa oleviin suhtaudumme. 

Tiilikaisen mukaan jopa sosiaalityön opiskelijat kertovat, että ikääntyneiden parissa tehtävä sosiaalityö tuntuu vieraalta, vaikka tarve juuri gerontologisen sosiaalityön asiantuntijoille on lisääntynyt.

– Monella parikymppisellä ja sitä vanhemmallakin on arjessaan hyvin vähän kosketuspintaa vanhuuteen, minkä myötä vanhojen ihmisten kohtaaminen voi tuntua vaikealta. On kaikkien kannalta huolestuttavaa, jos sukupolvet lipuvat kauemmas toisistaan.  

Elisa Tiilikainen

• Sosiaalityön professori, erityisesti ikääntyminen, Itä-Suomen yliopisto, 1.9.2025–
• VTT, 2016, Helsingin yliopisto
• Dosentti (sosiaalityö), 2021, Helsingin yliopisto

Tärkeimmät tehtävät

• Apulaisprofessori, Itä-Suomen yliopisto, 2022–2025
• Yliopistotutkija, Itä-Suomen yliopisto, 2020–2022
• Tutkijatohtori, Itä-Suomen yliopisto, 2016–2020
• Projektitutkija, Itä-Suomen yliopisto, 2015–2016
• Apurahatutkija, Helsingin yliopisto, 2013–2015
• Suunnittelija, Helsingin yliopiston tutkimus- ja koulutuskeskus Palmenia, 2009–2011