Itä-Suomen yliopiston Odotettavissa koko maassa -keskustelufoorumissa keskusteltiin 14. kertaa sote-tiedonhallinnan tulevaisuudesta. Foorumi loi kattavan kuvan palvelujemme digitalisaatiokehityksestä, mutta pysäytti myös pohtimaan haasteita, kun yhä useampi putoaa kehityksen katvealueelle. Digisyrjäytyminen on monille arkipäivää.
Julkisten palvelujen digitalisaatio on maassamme uusi normaali, jonka teemoja käsiteltiin helmikuussa kattavasti Itä-Suomen yliopiston sosiaali- ja terveysjohtamisen laitoksen järjestämässä Odotettavissa koko maassa -keskustelutilaisuudessa. Päivän kuluessa tarkasteltiin monipuolisesti digitaalisia ratkaisuja, tiedonhallintaa sekä niiden vaikutuksia sote-palveluihin.
Esiin nousi kuitenkin myös merkittävä haaste: yhä suurempi osa uhkaa jäädä digitalisaation myötä yhteiskunnan ydintoimintojen ulkopuolelle. Sosiaalityön yliopistonlehtori Niina Rantamäki muistutti esityksessään, ettei digitalisaatio ole vain tekninen tai taloudellinen kysymys. Kyse on myös yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta ja yhdenvertaisuudesta.
– Jos emme kiinnitä huomiota digitalisaation sosiaaliseen ulottuvuuteen, niin on oikeastaan turha kiinnittää huomiota muuhunkaan. Emme voi lähtökohtaisesti kehittää digitalisoitua yhteiskuntaa, jos emme ajattele, että pysyvätkö kaikki mukana kehityksessä, Rantamäki toteaa.
Rantamäki työskentelee Jyväskylän yliopiston Kokkolan yliopistokeskus Chydeniuksessa. Hän on toiminut tutkijana vuosi sitten päättyneessä tutkimushankkeessa MaaseutuDigi – Digisyrjäytymisen arki maaseuduilla. Hanke toteutettiin yhteistyössä Itä-Suomen yliopiston Karjalan tutkimuslaitoksen kanssa.
Digitaalinen köyhyys ja syrjäytyminen
Rantamäen tutkimuksen ydinajatus on, että digitalisoitumisen edut eivät jakaudu tasaisesti. Samalla, kun pääosa väestöstä käyttää taajaan erilaisia digitaalisia laitteita ja palveluja, niin osa ihmisistä jää digitalisoituvan yhteiskunnan ulkopuolelle. Syy ei ole ainoastaan yksilössä.
– Emme voi mennä sen yksilön kyvykkyyden tai haluttomuuden taakse. Yhteiskunnan rakenteet ja toimintakäytännöt vaikuttavat keskeisesti siihen, minkälaisia toimintaedellytyksiä ja -mahdollisuuksia yksilöillä on, Rantamäki kertoo.
Tutkimuksen avainkäsitteitä ovat digiköyhyys, digisyrjäytyminen ja digitaalinen alaluokka. Ne lähtevät ajatuksesta, että meillä on digitaalista pääomaa, joka mahdollistaa vuorovaikutuksen digitaalisessa toimintakehyksessä. Pääoma rakentuu tiedosta, taidosta, halusta, luottamuksesta ja resursseista. Jos näitä puuttuu, on kyse köyhyydestä. Se haastaa yksilön mahdollisuuksia muun muassa työmarkkinoilla, koulutuksessa, tiedonhankinnassa ja palveluiden käytössä. Vaikutukset näkyvät siis merkittävästi yksilön osallisuuden ja vaikuttamisen mahdollisuuksissa.
– Yhteiskuntaamme on syntynyt, ja on syntymässä, sellainen uusi huono-osaisten yhteiskuntaluokka kuin digitaalinen alaluokka, Rantamäki kiteyttää.
Digiköyhyyden riskitekijöiksi Rantamäki nostaa muun muassa iän (yli 65-vuotiaat), ulkomaalaistaustan, alhaisen koulutustason, taloudellisen huono-osaisuuden, työttömyyden, heikot digitaaliset taidot ja terveydelliset rajoitteet.
Usein ajattelemme, että sähköisen asioinnin haasteet liittyvät ikään, koska iäkkäät ihmiset eivät ole kasvaneet digitaalisten laitteiden sekä palveluiden parissa. Ongelma katoaa itsestään diginatiivien polvien myötä. Rantamäki kyseenalaistaa ajatuksen. Hän korostaa, että erityisesti iän myötä kyky käyttää digitaalisia palveluja saattaa kadota keneltä tahansa.
– Miten varmistamme, että esimerkiksi viranomaisposti tulee vielä sen jälkeen perille, kun ihminen on saanut aivoverenvuodon, ja hän ei enää muista mikä hänen tunnuksensa digipalveluun on, Rantamäki toteaa viitaten samalla Suomi.fi -palveluun ja Orpon hallituksen tavoitteeseen ensisijaistaa digitaalisuus viranomaisviestinnässä.
Kolme rakenteellista syytä digisyrjäytymiseen
Rantamäki esittelee hankkeen tutkimusaineistosta kolme rakenteellista juurisyytä digisyrjäytymiseen: palvelujen kehittämisen ristiriitainen konteksti, digipalveluihin pääsyn ja siirtymän kynnykset sekä käytön tukeen liittyvät epävarmuudet.
Digipalvelujen kehittämisen ongelmaa kuvaa se, että erityisesti hyvinvointialueilla, mutta laajemminkin, digipalveluja kehitetään tilanteessa, jossa monet palaset ovat samaan aikaan muutoksessa.
– Emme enää tiedä, mitkä ne tutut palvelurakenteet ovat, miten palvelun toimintalogiikka toimii tai missä palvelu sijaitsee, tai epätietoisuus siitä, mihin portaaliin kirjaudun tai millä nimellä minun pitäisi sitä palvelua hakea – tai mitä palveluja on ylipäätään saatavilla. Tämä kaikki on jatkuvassa murroksessa ja muutoksessa.
Digipalveluihin pääsyn ja siirtymän kynnykset liittyvät puolestaan muun muassa alueellisiin verkkoyhteyksiin. 4G-verkko kyllä tavoittaa Suomessa 96 prosenttia kotitalouksista, mutta toisaalta 72 prosenttia maamme pinta-alasta jää kokonaan 4G verkon ulkopuolelle.
– Nämä kattamattomuusalueethan sijaitsevat juuri niillä alueilla, joiden palvelujen saatavuutta ja saavutettavuutta digitalisaation ajatellaan turvaavan. Ja jos et ole online-tilassa, niin olet todellakin offline. Eli mistä tiedät, mistä lähteä hakemaan tietoa, mihin numeroon ottaa yhteyttä, koska kaikki alkaa olla siellä sähköisissä kanavissa.
Digituen lähtökohtainen ongelma on, että puututaan ongelmien seurauksiin, ei juurisyihin.
Niina Rantamäki
Sosiaalityön yliopistonlehtori
Kun vahvan tunnistautumisen välineet puuttuvat
Muita digipalveluihin pääsyn kynnyksiä MaaseutuDigi-hankkeen haastatteluaineistossa olivat muun muassa kielelliset haasteet ja vahvan tunnistautumisen vaade. Sähköisten palvelujen ohjeistus ja sitä koskeva tieto on usein kielellisesti vaativaa. Ymmärtämisen edellytyksenä on jonkinlainen käsitys siitä, miten digitaalisuus toimii. Julkisissa palveluissa vaadittavan vahvan tunnistautumisen välineet puuttuvat Suomessa puolestaan yli miljoonalta ihmiseltä.
– Nämä ovat harvenevan palveluverkon ketjuvaikutuksia digitalisaatioon. Ei ole enää olemassa kivijalkapalveluja, jonne voisi mennä kysymään neuvoa.
Rantamäki korostaa, että lähtökohtaisesti monet ongelmista on korjattavissa digituella, mutta myös siihen liittyy paljon ratkaisemattomia ongelmia virallisten digitalisaatioasiakirjojen pohjalta.
– Digituen lähtökohtainen ongelma on, että puututaan ongelmien seurauksiin, ei juurisyihin. Eli se kehittämistyö porskuttaa edelleen omaa latuansa ja ongelmaa yritetään tuen piirissä korjata siellä toisaalla.
Vaikka MaaseutuDigi-hankkeen tutkimus on keskittynyt nimenomaan syrjäseutuihin, niin ilmiö on laajempi.
– Tämä digiosattomuus ja nämä juurisyyt eivät millään lailla koske yksinomaan maaseutua ja maaseudun asukkaita. Toki näillä ulottuvuuksilla on tiettyjä maaseutuspesifejä piirteitä, jotka siinä ympäristössä tulevat konkreettisemmin ja korostuneemmin esille, Rantamäki tiivistää.