Yhteistä tiedontuotantoa, fasilitoituja neuvotteluja, konfliktikartoituksia – yhteistoiminnallinen ongelmanratkaisu tarjoaa työkaluja kansalaisyhteiskunnan, julkisen sektorin ja yksityisen sektorin yhteistyöhön monimutkaisten yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseksi.
Mitä yhteistoiminnallinen ongelmanratkaisu on ja mitä keinoja se tarjoaa nykyisten sirpaloituvien yhteiskuntien ongelmiin? Akateeminen vartti -podcastissa aiheesta on keskustelemassa CORE-hankkeen johtaja, ympäristökonfliktien hallinnan professori Lasse Peltonen.
Kuuntele Akateeminen vartti -podcastin jakso:
Sari Eskelinen: Tervetuloa Akateemisen Vartin vieraaksi ympäristökonfliktien hallinnan professori Lasse Peltonen.
Lasse Peltonen: Kiitos.
Sari Eskelinen: Alotetaan heti kärkeen käsitteen avaamisella. Mistä yhteistoiminnallisissa menetelmissä on tarkkaan ottaen kyse?
Lasse Peltonen: Yhteistoiminnalliset menetelmät ovat neuvottelevaa ongelmanratkaisua ja niissä on ajatuksena se, että erilaisia näkökulmia edustavia tahoja yhteen ratkaisemaan jotain ongelmaa ja prosessi räätälöidään sen ongelman mukaan. Tässä on tällainen käännöskukkanen tai käännöshaaste tämä yhteistoiminnalliset menetelmät ja yhteistoiminnallinen hallinta, jonka taustalla on englannin kielinen käsite collaboration ja (collaborative governence), myös tämmönen konsensus building eli konseksukseen rakentaminen. Yksi näiden menetelmien ja lähestymistavan leimaava piirre on alan konsensushakuiset prosessit.
Sari Eskelinen: Miksi yhteistoiminnallisten menetelmien käyttäminen on tärkeää erityisesti nyky-yhteiskunnassa?
Lasse Peltonen: Meillä on erilaisia hyvinkin kompleksisia ongelmia käsissämme. Ympäristöongelmat on tästä yksi hyvä esimerkki ja kompleksisuus johtuu siitä, että nämä ongelmat eivät noudata eivätkä tunne organisaatioden tai sektoreitten rajoja eli ne koskettavat hyvin monia eri osapuolia ja niillä on laajoja vaikutuksia. Toisaalta niiden ongelmien ratkaisemiseen mikään yksi taho ei pysty omalla mahtikäskyllään, vaan tarvitaan monien toimijoiden yhteistyötä. Myös näitä ongelmia leimaa, ympäristöongelmia eri toten sekä myös ympäristökonflikteja, tiedollisen kompleksisuuden kysymykset, että miten tietoa käytetään ja prosessoidaan päätöksen teossa. Miten saadaan paras mahdollinen tieto käyttöön tukemaan päätöksen tekoa ja myös niin, että ne prosessit on legitiimejä, että ne ei ole pelkästään asiantuntijavetoisia, jossa asiantuntijat kertoo miten asiat ovat, vaan myöskin että muut toimijat saadaan luottamaan siihen yhteiseen tietoon ja tietopohjaan.
Sari Eskelinen: Onko kyse siis myös luottamuksesta?
Lasse Peltonen: Yksi avainasia on tavallaan luottamuksen rakentaminen tai luottamuspulan haaste myöskin ja luottamuksen paikkaamisen tarve, mikä näkyy erityisesti ristiriitasissa konfliktoituneissa prosesseissa. Jos mitään luottamusta ei ole, niin on haastava lähteä rakentamaan yhteistyötä vaikka se ongelman ratkaisemiseksi olisikin tarpeen. Eli luottamuksen rooli on kyllä näissä prosesseissa olennainen. Se on yksi sellanen myös, mitä pitää tietoisesti miettiä, että miten sitä rakennetaan, että ei lähdetä pelkästään siitä, että fatkat pöytään ja niistä syntyy jotenkin automaattisesti ratkaisut, vaan tarvitaan sellasta herkkyyttä ja silmää sille, että miten eri toimijat pystyvät tekemään työtä yhdessä.
Sari Eskelinen: Onko luottamus jollakin tavalla haaste nyky-yhteiskunnassa enemmän kun aiemmin?
Lasse Peltonen: Kyllähän se on ympäristöongelmien ja konfliktienkin kohdalla huomattu, että ihmiset ja eri tahot on ehkä nykyään valmiimpia haastamaan erilaisia auktoriteetteja esimerkiksi valtiovallan käyttäjiä, viranomaisia tai sitten myöskin tieteellisiä asiantuntijoita. Tavallaan tämä on yksi semmonen taustalla oleva haaste, mikä näkyy sitten erilaisissa prosesseissa eri tavoin ja siihen sitten tarvitaan lääkkeitä ja yhteistoiminnalliset menettelytavat on yksi mahdollinen tulokulma tai lähestymistapa käsitellä näitä haasteita.
Sari Eskelinen: Lasse Peltonen olet Suomen Akatemian yhteidessä toimiva Strategisen tutkimuksen neuvoston rahottaman CORE-hankkeen johtaja ja tässä hankkeessa oli mukana iso joukko tutkijoita ja toimijoita eri tutkimusorganisaatioist. Kerrotko hieman verkoston toimijoista ja heidän näkökulmistaan yhteistoiminnalliseen ongelmanratkasuun?
Lasse Peltonen: CORE-hankkeen konsertiossa oli mukana monia yliopistoja ja tutkimuslaitoksia. Itä-Suomen yliopisto oli tässä vetovastuussa ja itse olin konsortion johtajana historian-maantieteiden laitokselta ja ympäristöpolitiikan näkökulmaa tuomassa tähän. Lisäksi meillä oli myös Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitos tässä. Sieltä Ismo Pöllönen veti työpakettia, missä tarkasteltiin oikeestaan näitä sääntelyn yhteistoiminnallisia menettelyjä, niiden suhdetta ympäristösääntelyyn ja lainsäädännön käyttöön ja sen kehittämiseen.
Suomen ympäristökeskuksessa teemana oli yhteistoiminnallinen tiedontuotanto ja tiedon ja politiikan yhtymäkohdat (science policy interface) ja siellä esimerkiksi hankkeen aikana väitteli tutkija Sanna-Riikka Saarela, joka käsitteli työssään juurikin tieteen ja politiikan rajapintaa suomalaisessa ympäristöhallinnassa ja totesi, että aika uutta on sellanen jäsennellympi vuorovaikutus näissä prosesseissa. Yhteyksiä on ja tutkijat ja tutkimus kiinnostaa päätöksentekijöitä ja hallintoa, mutta niiden prosessien määrätietonen kehittäminen vielä vaatii töitä. Jyväskylän yliopistossa oli kansalaisyhteiskunnan näkökulma ja sieltä kansalaisyhteiskunnan tutkimusryhmä mukana. He tarkastelivat muun muassa kansalaisjärjestöjen asemaa näissä erilaisissa yhteistyömenettelyissä ja he muun muassa tekivät töitä Keski-Suomen liiton kanssa ja Pelastetaan reittivedet-yhdistyksen kanssa, joka on vesien tilasta ja hoidosta Keski-Suomessa kiinnostunut.
Yksi tulokulma oli yritysten näkökulma. Tampereen teknillinen yliopisto ja Hanken oli mukana työpaketissa, jossa lähestyttiin asiaa yritysten ja erilaisten organisaatioitten arvo-odotusten ja yhteisen arvonluonnin näkökulmasta eli tavallaan semmonen omanlaisensa näkökulmansa sitten minkälaisia hyötyjä, yhteisiä hyötyjä näistä menettelyistä tulee. Tämä oli se konsortio ja sitten meillä oli erilaisissa case-kohteessa kumppaneita. Teimme töitä muun muassa maa- ja metsätalousministeriön kanssa ja petopolitiikkakysymyksessä esimerkiksi oikeusministeriön kanssa lainsäädännön ja lain valmistelun kehittämiseen liittyvistä ja kuulemisen kehittämisseen liittyvistä. Ympäristöministeriö oli myöskin yhteistyökumppanina muun muassa vapaaehtoisten sopimusten näkökulmasta ja Sodankylä oli yksi paikallinen case, jossa kaivostematiikkaa tarkasteltiin. Lisäksi meillä oli Lahti yksi yhteistyökumppani. Sitten järjestimme aika paljon tällaisia, rakensimme tiekarttaa hankkeessa, johon osallistettiin laajasti erilaisia sekä kansalaisyhteiskunnan, yrityselämän että julkisen sektorin toimijoita ja yritettiin tiivistää, että mitä yhteistoiminnallinen hallinta oikein tai mitä se pitää sisällään ja mitä hyötyjä ja toisaalta haasteita sen kehittämiseen liittyy.
Sari Eskelinen: Eli monenlaisia tulokulmia, teemoja ja erittäin laaja yhteistyökumppaniverkosto. CORE-hanke päätty helmikuussa 2022 ja te kehititte hankkeessa yhteistoiminnallisia ratkasuja erilaisiin sirpaloituvia yhteiskuntien ongelmiin. Mitä voit hankkeen tulosten perusteella kertoa niiden soveltumisesta tunteita ja ristiriitoja herättävien kysymysten ratkasemiseen ja millaisiin tilanteisiin yhteistoiminnalliset menetelmät esimerkiksi sopivat?
Lasse Peltonen: Aika keskeinenkin teema tämä, että mihin tilanteisiin yhteistoiminnalliset menetelmät sopivat. Yksi viesti meidän hankkeesta on myöskin se, että tämä ei ole mikään taukasauva, jota heiluttelemalla missä tahansa ongelmatilanteessa kaikki asiat ratkeaa. On tietynlaisia soveltamisen edellytyksiä. Tilanteet mihin tämä sopii parhaiten on ehkä juuri sellasia, missä on aito tarve toimijoiden väliselle yhteistyölle tai joku tarvitsee toiselta jotain resursseja esimerkiksi ja pystyy itse antamaan jotain muuta tilanteen tai ongelman ratkaisemiseen. Tilanteita, joihin lähestymistapa soveltuu on ehkä vähän, ja ne jäsentyvät ehkä hieman eri lailla, kun esimerkiksi perinteinen osallistuminen, jossa on joku taho, joka esittää jonkun luonnoksen suunnitelmasta ja sitten pyytää siihen kuulemismenettelyillä tai muuten kommentteja. Tällaisesta kuulemis-osallistumisenmallista hankkeessa yritettiin siirtyä tai avata näkökulmaa yhteisen ongelmaratkasun maailmaan ja yhtenä sloganina meillä olikin ohuesta osallistumisesta yhteiseen ongelmanratkaisuun. Siinä kontekstissa yksi teema hankkeessa oli se, minkä kysyit tunteita ja ristiriitoja herättävistä kysymyksistä. Siitä voi todeta sen verran, että meillä oli mukana esimerkiksi petopolitiikka. Meidän tutkijat Taru Peltoja ja Outi Ratamäki oli mukana hyvinkin intensiivisesti hankkeen alkuvaiheessa maa- ja metsätalousministeriön susien kannanhoidon suunnitteluprosessissa ja sitä seuraamassa ja sitä myöskin kehittämässä ja siihen tuotiin tällaisia vuorovaikutteisia elementtejä hankkeen myötä. Ehkä siitä voi todeta, että tunteita ja ristiriitoja herättävissä kysymyksissä on tarve pohjustaa yhteistyötä ja yhteistoimintaa esimerkiksi dialogisilla menettelyillä ja vaiheilla. Dialogiset menetelmät on vähän eri asia kuin yhteistoiminnalliset menetelmät. Niissä haetaan parempaa ymmärrystä tilanteesta ja ongelmasta ennen kuin voidaan sitten siirtyä neuvottelemaan, pohtimaan mites tämä ratkaistaisiin. On hyvä erottaa toisistaan nämä kaksi lähestymistapaa. Tunteden ja ristiriitojen läsnäolo kertoo siitä, että asiat ovat ihmisille tosi tärkeitä joskus jopa elintärkeitä. Niiden käsitteleminen liian nopealla ongelmanratkaisu freimillä, ei välttämättä palvele asiaa lainkaan ja se vaatii pohjustamisen. Yhteistoiminnallisissa menettelymalleissa ja prosesseissa onkin tällänen ajatus ja malli konfliktitilanteiden kartoittamisesta eli kartotetaan tilanteita ennen kun hypätään neuvottelypöytään tai ylipäänsä sellaseen yhteiseen prosessiin, jossa yritetään ratkaisua hakea. Tietynlainen skannaus etukäteen on hyödyksi näissä, vähän niin kuin lääkäri tekee diagnoosia, että minkälaisesta vaivasta on kysymys, että minkälaista hoitoa kannattaa määrätä ja tavallaan se on aika tärkeä vaihe ja myöskin ymmärrys siitä, että on erilaisia interventiomenetelmiä, jotka vovati olla hyödyksi niissä tilanteissa.
Sari Eskelinen: Siinä skannausvaiheessa, onko siinä jo osallistaminen tärkeää vai tekeekö sen työn sitten jo asiantuntija?
Lasse Peltonen: On tärkeää kuulla eri tahojen näkökulmia. Usein yhteistoiminnalliset prosessit on aika laajoja, niin niissä on aika keskeinenkin ulkopuolisen fasilitaattorin, avustajan, rooli. Joskus tilannekartoitus tai konfliktikartoitus ovat sellaisia vaiheita. Joskus sitä kutsutaan myös sovittelijan kartoitukseksi eli siinä ajatuksena on ehkä se, että ennen kun ryhdytään aika raskaaseenkin prosessiin, ratkaisemaan jotain ongelmaa niin pystytään kuulemaan kaikkia tilanteen osapuolia luottamuksellisesti ja tekemään tilannekuvaa myös siitä, onko edellytyksiä ylipäänsä lähteä tämmöseen yhteiseen prosessiin ja mitä fobioita tai muita niillä toimijoilla on tai onko tilanne esimerkiksi sellainen, että joku toimija kokee, että he ei kaipaa mitään yhteistyötä, vaan haluavat vetää omaa linjaansa. Tällaisten edellytysten kartoittaminen on tärkeää myöskin resurssien näkökulmasta, että ei lähdetä tekemään jotain massiivista ongelmanratkaisuprosessia, jos siihen kerran ei ole oikeesti edellytyksiä.
Sari Eskelinen: Core-hankkeessa teillä oli useita erilaisia tapaustutkimuksia, joissa te näitä Suomeen sopivia yhteistoiminnallisia käytäntöjä tutkitte ja kehititte ja yksi näistä tapaustutkimuksista liittyi Jyväskylän metsäohjelmaan. Millaisia kokemuksia siitä saatiin?
Lasse Peltonen: Metsäohjelma oli sellanen jota Jyväskylä kaupunki oli tehnyt jo ennen CORE-hanketta. Tutkimme jälkikäteen osallistujien kokemuksia. Jyväskylän kaupunki oli tällasen prosessin käynnistänyt, jossa he halusivat lähteä kokeilemaan yhteistoiminnallista sidosryhmien yhteistyötä ja yhteistyöryhmän työskentelyn pohjaavaa menettelytapaa ja siinä ehkä siinä prosessin aikana he olivat myöskin asemoineet metsänhoitoa, tavallaan enemmän teknisluonteistakin metsänhoitoa strategisempaan suuntaan, mikä on se metsäohjelma ja mikä on jyväskyläläisten eri toimijatahojen, sidosryhmien yhteinen näkemys siitä, miten metsiä – joita Jyväskylän kaupunkikin omistaa huomattavan määrän, on iso metsän omistaja – pitäisi hoitaa. Siihen prosessissa oli haettu ratkaisuja ja siinä oli intensiivinen prosessi, jossa oli hyvin monia kokouksia. Mutta se lähti sidosryhmien, erilaisten järjestöjen, paikallisten toimijatahojen, siinä oli jotain yrityksiä myös mukana ja erilaisia asukasyhdistyksien edustajia ja tietysti tutkijataho myös mukana, niin siinä päästiin yhteiseen ymmärrykseen Jyväskylän metsienhoitojen tavasta. Ohjelma myös sitten sai siunauksen tai sillä oli myös tämmönen mandaatti kaupunkirakennelautakunnalta, joka ohjelman sitten hyväksyi ja otti sen mukaan viralliseen päätöksentekoon. Usein haaste näissä prosesseissa on, että meillä on erilaisia osallistumisprosesseja, mutta päätöksenteko on siitä irrallaan. Yhteistoiminnallisissa menettelytavoissa tavallaan on ja tämmösissä prosesseissa missä haetaan sitä ratkaisua, niin siinä on myöskin prosessin legitimiteetin kannalta olennaista se, että rakennetaan yhteyttä päätöksen virallisluonteiseen, esimerkiksi kunnan päätöksentekoon jo etukäteen. Ettei se ole vain irrallinen prosessi ja sitten kuntapäättäjät päättävät mitä päättävät, vaan että nämä on linkittyneet toisiinsa.
Yksi arvokas ja onnistunut elementti prosessissa oli se, että siinä tietopohjaa rakennettiin hartaasti. Siinä oli paljon Jyväskylän yliopiston tutkijoita ja muita asiantuntijoita, joiden kanssa monia metsiin liittyviä ongelmakysymyksiä pohdittiin ja käytiin hyvin tarkkaan läpi, niin että tietopohja tuli kaikille jaetuksi.
Sari Eskelinen: Yksi tapaustutkimuksista liitty myös uuden rahankeräyslain valmisteluun. Millasia ryhmiä siihen osallistettiin ja millasia kokemuksia valmistelutyöstä saatiin?
Lasse Peltonen: Joo tämä oli kiinnostava keissi, joka oli myöskin. Siinä oli taustalla oikeusministeriön hankeklinikka, jossa he olivat sparranneet ja avustaneet eri ministeriöiden lainvalmistelijoita kohti parempia valmisteluprosesseja eli tavallaan sitä lainvalmistelua tuettu tämmösellä hankeklinikalla ja Core-hankkeen alkuvaiheessa kun oltiin oikeusministeriöön yhteyksissä, tämmönen keissi löytyi meille tutkittavaksi. Ja kysymyksen, että mikä siinä rahankeräyslaissa onnistuikaan tai miksi siinä onnistuttiin löytämään tällanen ratkaisu siitä, että miten ja millä pelisäännöillä eri järjestöt keräävät rahaa Suomessa. Sittemmin rahankeräyslakia on työstetty vielä eteenpäinkin, mutta tuossa vaiheessa, kun tämä hankeklinikka oli ollut niin, siinä oli mielenkiintoinen tällänen, että oli kertaalleen rahankeräyslain valmistelu- mennyt umpikujaan, jossa oli erilaiset järjestöt ja viranomaistahot olivat tavallaan vähän ristiriidoissa tai siinä oli tällainen tietynlainen umpikujatilanne oikeastaan, että voiko sitä rahankeräyssäätelyä avata erilaisille toimijoille, kuinka vapaata se voi olla.
Tällainen kysymys siinä oli ja se oli kertaalleen menny jumiin ja sitten tämän hankeklinikan myötä sisäministeriössä ollut valmistelija Sini Lahdenperä, josta tuli meidän hankkeen yksi hyvä yhteistyökumppani ja Sini muun muassa osallistui meidän hankkeen järjestämään collaborative public manager -koulutukseen, mihin tuotiin Oregonista, Yhdysvalloista kouluttujat näiden menetelmien kouluttamiseen, Mutta kuitenkin tämä oli vähän sivujuoni. Mutta siihen varsinaiseen rahankeräyslain valmistelun onnistuttiin tuomaan nämä erilaiset pienet järjestöt, yhdistykset ja isommat yhteen ja miettimään työpajatyyppisissä tilanteissa sitä, että minkälainen ratkaisu siihen rahankeräyslakiin olisi sellanen, joka palvelisi näitä eri tahoja.
Siinähän päädyttiin kahteen eri polkuun, että vähän eri pelisäännöillä tai eri tyyppisillä säännöillä erilaiset järjestöt, isommat ja pienemmät, voivat rahankeräystoimintaa tehdä ja sen ratkasun mahdollisti semmoinen valmistelun avoimuus. Meidän haastateltavat, joita tässä haastateltiin, olivat suorastaan yllättyneitä, että olipa ihmeellistä, kun lainvalmistelija kuunteli heitä ja oli kiinnostunut, minkälaisia ratkaisuja järjestöillä itsellään on siihen ja tavallaan se avoimen ongelmanratkaisun logiikka siinä tuntui pelittävän aika kivasti ja se oli meidän mielestä kiinnostava esimerkki tämmöisen yhteistoiminnallisen työskentelyn mahdollisuuksista. Teimme tästä myöskin sitten oikeusministeriön kanssa julkasun, Enemmän irti kuulemisesta, jossa oli muitakin lainvalmistelun kuulemisprosesseja mukana. Mutta tämä meidän tarkastelema keissi oli yksi keskeinen, jossa tätä yhteistoiminnallisuuden logiikkaa myös avattiin.
Sari Eskelinen: Eli onko kuunteleminen kuulemisen sijaan yksi yhteistoiminnallisten prosessien ydin?
Lasse Peltonen: Kyllä, kuunteleminen on tosi tärkeä, vähintään yhtä tärkeää kuin puhuminen. Ja siinä ehkä se, mikä tuossakin tuli esille, kuunteleminen tuo semmosta tavallaan malttia siihen ongelmanratkaisuun. Tavallaan aktiivinen kuunteleminenhan on myös viesti siitä, että olen kiinnostunut mitä annettavaa teillä on, mitä teidän näkemyksenne ovat ja mikä teidän ratkaisumahdollisuutenne on, millaisia ratkaisun ideat ovat. Ja voi ajatella, että kuunteleminen on tavallaan yksi luovuuden edellytys tämmösissä yhteisprosesseissa. Tosi paljonhan meillä on erilaisia työryhmiä ja prosesseja ja osallistumista, missä enemmän on äänekästä oman asian ja oman näkökulman toitottamista ja siinä mielessä kuuntelemisen tuominen on yksi ihan avainjuttu tietysti, että siitä päästään jonkunlaiseen yhteisiin ratkaisuihin noissa prosesseissa.
Sari Eskelinen: Lasse Peltonen, kaivoshankkeet on yksi tämmöinen ristiriitasia tunteita herättävä yhteiskunnallinen kysymys ja Sodankylässä, tähän jo viittasitkin aikasemmin, tunnistitte useampiakin keinoja, joilla paikallista kaivostoiminnasta saatavia hyötyjä voidaan lisätä ja vähentää siitä aiheutuvia haittoja. Kerrotko tästä vielä hieman tarkemmin?
Lasse Peltonen: Tämä oli mielenkiintonen tämä meidän Sodankylä keissi. Me oikeastaan aika pitkäänkin hankkeen eri vaiheissa olimme Sodankylän ja Sodankylän toimijoiden kanssa tekemisissä. Siellä yksi ajatus, miten siellä lähdettiin tarkastelemaan, kun maailmalla on käytetty tällaista Community development agreements ja impact benefits agreements, tällaisia tavallaan sopimuksellisia malleja, joilla kaivosyhtiöt tai muunkinlaiset yritykset ikäänkuin neuvottelevat ja sopivat paikallisyhteisön kanssa, että miten niitä siitä hankkeesta tulevia hyötyjä jaetaan sinne paikallisyhteisöihin, mitä se paikallisyhteisö tarvitsee tämmöiseltä hankkeelta tai hanketoimijoilta ja mitä toisaalta se voi antaa hanketoimijalle. Eli mitä resursseja ja tietysti siinä sopimuksellisuudessa myös on taustalla tämmöinen hyväksyttävyyden teema. Mutta tämä on vähän erilainen ajatus kuin perinteinen PR-työ, että joku yritys jakaisi ilmapalloja ja t-paitoja saavuttaakseen suosiota paikallisten keskuudessa. Enemmän just tähän kuuntelemiseen perustuvaa, että mitäs täällä paikallisesti tarvitaan ja tämmöistä mallia.
Sitten me siellä Sodankylässä toteutettiin tilannekartoitus, haastatteluja parikin kierrosta eri toimijoiden kanssa. Sieltä saatiin esiin sitten teemoja ja mahdollisen yhteistyön aiheita ja esimerkiksi ympäristönlaadun ja vesienlaadun seuranta oli yksi tämmöinen. Yksi mitä usein tämmöisissä järjestelyissä maailmallakin on se, että kysymyksiä siitä, että miten esimerkiksi paikalliset pienyritykset voivat tavallaan hyötyä siitä, että siellä on tämmöinen iso vaikka kaivostoimija paikalla ja miten se pystyy paremmin tukemaan paikallista yritystoimintaa ja sillä lailla jättämään enemmän niitä euroja sinne paikkakunnalle, eikä vie niitä johonkin pääkonttoriin tai johonkin verojärjestelyihin tai muuta sellasta.
Tässä keississä tosiaan tehtiin tälläiset kartoitushaastattelut ja niiden tuloksia avattiin sidosryhmien kesken. Ja ihan loppuvaiheessa ennen Core-hankkeen päättymistä vielä pikkusen pidemmälle päästiin muotoilemaan just tämmöistä yhteistoiminnallista vesistön vaikutusten seurannan toimintamallia, jossa ajatuksena oli se, että kun kaivostoiminnasta tulee erilaisia vesistövaikutuksia, tieto siitä, mitä ne vaikutukset on, huolettaa paikallisia ihmisiä esimerkiksi kalastajia, poronhoitajia, muita toimijoita, ihan tavallisia asukkaita. Toisaalta tieto vesistön vesien laadunseurannasta on hyvin, tavallaan se menee viranomaisten käsittelemään viranomaisvelvoitteita. Yksi ajatus oli, että voidaanko tällaisesta ikään kuin yrityksen ja viranomaisen ja viranomaisvalvonnan tai tämmöisistä lakiin perustuvia valvonta- ja seurantamenettelyjen mallista avata sitä, että siinä olisi yritys ja julkisen sektorin viranomainen ja sitten paikallisyhteisö ja kansalaiset, että miten rakennettaisiin sellanen malli, jossa esimerkiksi olisi jonkunlainen tavallaan seuranta paikallistoimijoista koottava, seurantaryhmä voisi olla vaikka mukana tekemässä sitä veden laadunseurantaa ja sinne tuotaisiin sitten tutkimustuloksia ja sitä seurantadataa ja sitä pureskeltaisin ja viestintä olisi osa sitä toimintaa. Tämmöinen malli onnistuttiin muotoilemaan hankkeen kuluessa, mutta sen varsinainen toimeenpano ja toteutus odottaa vielä ja toivotaan, et se siellä Sodankylässä etenisi myöskin tämän meidän hankkeen päättymisen jälkeen.
Sari Eskelinen: Voiko tätä Sodankylässä kehitettävää mallia sitten jalkauttaa muillekin paikkakunnille, joilla tämmöisiä kaivoshankkeita on käynnissä tai käynnistymässä?
Lasse Peltonen: Kyllä, me pidimme tätä nimenomaista mallia esimerkiksi semmoisena, missä oli tämmöinen laajempi paikallisyhteisön ja kaivosyhtiön yhteistyö. Mitä kaikkea se voisi pitää sisällään, että se on laajempi kuvio ja sitä voisi hyvin edistää erilaisilla tämmöisillä säännöllisillä foorumeilla ja muilla menettelytavoilla, joita rakennettaisiin. Vesistöjen vaikutusten seurantaan liittyvä teema oli sellainen. Hankkeessa oli kiinnostava huomata – siinä oli meidän oikeustieteilijäkollegat, jotka ympäristövaikutusten arviointimenettelyä esimerkiksi ovat tutkineet ja tuntevat erittäin hyvin – että meidän ympäristövaikutusten arviointimenettelyt on tavallaan ennakkopainotteisia. Arvioidaan ikäänkuin ennakkoon jonkun hankkeen vaikutuksia, mutta sitten seuranta sitten kun hanke on olemassa tämmöinen yhteistoiminnallisten menettelytapojen tuominen sinne vaikutusten seurantapuolelle tuntui semmoiselta, mikä voisi hyvinkin olla laajemminkin sovellettava periaate monissa ympäristövaikutusten, ei pelkästään arvioinnin, vaan niitten vaikutusten hallinnan tarpeisiin.
Sari Eskelinen: Testasitte Core-hankkeessa myös yhteistä tiedon tuotantoa merimetsoihin liittyvissä kysymyksissä, Merimetsokannan vahvustaminen on aiheuttanut kriittistä keskustelua ja vaatimuksia kannan vähentämisestä. Millaista menetelmää te testasitte ja mitä kokemuksia tästä on saatu?
Lasse Peltonen: Tämä oli kanssa kiinnostava kurkistus myös itselleni merimetsoproblematiikkaan, niihin kiistoihin ja ristiriitoihin myös mitä merimetson ympärillä on. Tässä oli tämä meidän (Syken) Suomen ympäristökeskuksen työpaketti, jossa tarkasteltiin tätä yhteistoiminnallista tiedon tuotantoa. He rakensivat siellä, Heli Saarikoski erityisesti, tällaista prosessia merimetsoihin liittyen, jossa ajatuksena oli yhteistoiminnallinen tiedontuotanto ja tarkoituksena oli avata ja käsitellä merimetsoihin liittyviä tiedollisia epävarmuuksia, tiedollisia ristiriitoja herättäneitä kysymyksiä. Usein yhteistoiminnallinen tiedontuotanto tämmöisissä yhteistoiminnallisten menettelyjen tai prosessien kokonaisuudessa on yksi vaihe laajempaa prosessia, jonka tavoitteena on päästä jonkunlaiseen yhteiseen suunnitelmaan tai ratkaisuun. Yhteisen tietopohjan rakentaminen nähdään edellytyksenä ratkaisujen syntymiselle, mutta tässä merimetson kohdalla se yhteistoiminnallinen tiedontuotanto toteutettiin erillisenä omana prosessina, johon sitten nostettiin erilaisia teemoja: merimetsojen määrät, miten paljon niitä oikeastaan on, minkälaisia vaikutuksia merimetsoilla on kalakantoihin tai kalastukseen ja sitten näitä erilaisia vuorovaikutuksia esimerkiksi mitä kun merikotkatkin lisääntyvät, niin miten se sitten vaikuttaa merimetsojen määriin vai vaikuttaako. Tällaisia tiettyjä epävarmuuksia sisältäviä kysymyksiä, joista myös sitten päällisin puolin ainakin voi näyttää, että myös asiantuntijoilla erilaisia näkökulmia. Tässä prosessissa toteutettiin työpajasarja, jossa oli rannikkokalastukseen kiinnittyneitä toimijoita ja erilaisia tutkijoita, asiantuntijoita, lintuharrastajia. Toimme tutkijoita mukaan näihin työpajoihin erilaisten teemojen alla. Yksi sessio käsitteli esimerkiksi sitä, mitä merimetsojen määristä tiedetään ja miten sitä tutkitaan, minkälaisia ne seurannat on. Pystyttiin näiden sidosryhmätahojen, toimijatahojen ja tutkijoiden vuoropuhelulla avamaan niitä kysymyksiä tarkemmin ja tuomaan vähän uutta valoa niihin ongelmakohtiin tai kysymyksia herättäviin teemoihin. Se osottautu mielenkiintoiseksi ja sillä lailla kivaksi prosessiksi, että tietynlaista ehkä jännittyneistäkin lähtökohdista, kun sitä työskentelyä vietiin eteenpäin, päästiin avaamaan niitä kysymyksiä mielestäni erittäin kiinnostavilla tavoilla. Se auttoi, että toimijat saivat suoraan kysyä myöskin asiantuntijoilta, jotka (he) olivat itse tavallaan kutsuneet sinne prosessiin, askarruttaneita asioita ja myöskin pystyttiin kehittelemään vähän uusia ideoita siitä, esimerkiksi miten merimetsojen kannanseurantoja voisi kehittää, niin että paikallisilla toimijoilla olisi siinä jonkunlainen mielekäs rooli ja paikalliset havainnot voitaisi esimerkiksi kytkeä virallisiin tutkimuslaitosten seurantamalleihin.
Sari Eskelinen: Tässä haastattelussa on käyty läpi useampiakin Core-hankkeessa toteuttuja tapaustutkimuksia ja niissä käytettyjä menetelmiä. Voisit vielä kertoa, että mitä erilaisia yhteistoiminnallisia menetelmiä erilaisten ristiriitaisten yhteiskunnallisten kysymysten ratkasemiseksi on olemassa ja ennenkaikkea löysittekö hankkeessa uusia toimintatapoja?
Lasse Peltonen: Tuosta vähän sivuttiin sitä ristiriitasten kysymysten käsittelyä ja ehkä kaiken kaikkiaan tämä yhteistoiminnallinen ongelmanratkaisu, itse ajattelen sitä kokonaisuutena lähestymistapana sen sijaan, että olisi erilaisia ikään kuin irrallisia menetelmiä, vaan etät siinä on tietyt toimintaperiatteet. Tämä on suhteellisen uusi toimintamalli kuitenkin Suomessa, ei olo kauheen tuttu ja se tietysti tuli näissä meidänkin tapaustutkimushankkessa ja kaikissa sen ikään kuin selittämisen tarpeessa esiin, että mitä tämä nyt tarkottaa tämmönen sanahirviö, kun yhteistoiminnallinen ongelmanratkaisu tai muu vastaava. Mutta sen takiahan tämä hanke tietysti on ollut myös olemassa, että tätä pystyttäisiin ja haluttiin avata ja että siinä tosiaan nämä menetelmät, mitä on olemassa, niin näitähän tosiaan maailmalla on sovellettu erilaisiin collaborative governance, collaborative natural resource management ja muuta, että tavallaan usein tämä (kollaboratiivisuus) ja yhteistoiminnallisuus liitetään johonkin collaborative water management, water governance, esimerkiksi johonkin tiettyyn ongelma-alueeseen ja näitä malleja tässä hankkeessa avattiin Suomen kontekstissa. Ja ehkä siinä semmonen yksi olennainen, ehkä ei logiikka, liittyykin tavallaan siihen lähestymistapaan ehkä enemmän, kuin siihen, että minkälaisia ikään kuin temppuja tai menetelmiä, taikatemppuja vaikeiden ongelmien ratkaisemiseen ei ole, mutta on tavallaan perusteltuja, esimerkiksi sanosin vaiheistettuja menettelytapoja.
Tässä puhuttiinkin vähän aikasemmin esimerkiksi tämmöisestä konfliktin kartoitusvaiheesta, että se on yksi vaihe tällaisissa prosesseissa, joka sitten auttaa ymmärtämään niitä, että mitä siinä voit tehdä. Ja sitten semmoista diagnostiikkaa tosiaan tarvitaan, että mikä menettelytapa sopii mihinkin tilanteeseen, että se on pelkästään vuorovaikutusta tai yhteistyötä tai joku yleisötilaisuus tai perustetaan työryhmä, niin tavallaan ne ei vielä vielä ikään kuin kerro, että minkälaisella tavallaan softalla se pyörii, että tavallaan myöskin se huomion kiinnittäminen niihin vuorovaikutuksen prosesseihin. Esimerkiksi tämä fasilitaattorin rooli, yksi semmonen työkalu, mikä tässä tulee esille ilman muuta ja kun kiinnostaa, että miten paljon ja minkälaisia ehkä hyötyjä fasilitointi voi tuoda toimijoiden väliseen yhteistyöhön ja millon sitä tarvitaan enemmän tai millon sitä tarvitaan vähemmän.
Yksi sellanen mikä Suomi kontekstissa huomasin, että tuli hankkeesta tämmönen konsensuksen, konsesus building. Mehän ajatellaan, että Suomi on tämmöinen aika konsensuskulttuuri ollut, mutta ehkä tästä tulee semmoinen olo itsellä ja vaikutelma, että se tavallaan ymmärrys, miten Suomessa on konsensusta (ajateltu), niin se on vähän ehkä tämmöinen ylhäältä alas määrittynyt, että meillä on tiettyjä joistain Kekkosen ajalta periytyneitä malleja siitä, että mitä konsensus tarkoittaa, ja se on tavallaan tämmöinen top down -määritelmä, mutta ehkä näissä yhteistoiminnallisissa menettelytavoissa tulee se, mitä on konsensuksen rakentaminen vähän pienempien ongelmien, paikallisten ongelmien, jonkun luonnonvarahallinnan ongelmia, niin kuin (bottom-up) mielestä, miten kootaan toimijat, jotka pystyvät edustamaan erilaisia näkökulmia, erilaisia taustaryhmiä, miten ne kootaan prosessiin, jossa pystytään esimerkiksi fasilitaattorin avulla rakentamaan yhteinen ratkaisu yhteiseen ongelmaan, niin tavallaan tämän tyyppisen bottom-up, alhaalta ylös, rakentuvan konsensuksen taidot ja semmoinen näkökulma tuntuu esimerkiksi olennaiselta ja kiinnostavalta kehittää Suomi-kontekstissa tämän meidän hankkeen havaintojen pohjalta.
Sari Eskelinen: Jos puhutaan vielä hetki yhteistoiminnallisten menetelmien käyttämiseen liittyvistä ongelmista, niin mitkä on suurimpia esteitä niiden käytölle?
Lasse Peltonen: Joo tavallaanhan nämä menetelmät tarvitsevat vähän semmosta infraa mieluiten ympärilleen tietyn lailla, jotta ne olisivat hyödyllisiä ja mielekkäitä ja esimerkiksi Jyväskylän metsäohjelman kohdalla viittasin siihen, että siinä oli semmonen linkki siihen kaupugin luottamushenkilöitten lautakuntaan, että sillä oli tietynlainen rooli ja mandaatti virallisessa päätöksenteossa, niin esimerkiksi tämmönen on yksi edellytys ja sen rakentaminen. Jos tämmönen linkki kokonaan puuttuu, niin erilaiset osallistumisprosessit voi olla aika turhauttaviakin.
Niitä tietysti on sitten semmoinen kun asennoituminen ylipäänsä, mikä liittyy tavallaan prosesseista vaikkapa jostain kuntien tai maakunnan liittojen tai julkisorganisaatioitten vetämistä strategiaprosesseista tai vastaavista, niin tavallaan se organisaation oma toiminta ja sitten toimijoiden asennoituminen. Nämä molemmat ovat semmoisia kysymyksiä, joista voi löytyä varmaan erilaisia esteitä tai hidasteita yhteistoiminnallisten menetelmien käytölle ja tämä asennepuoli ehkä sillä lailla näkyy jossain, että me aika paljon on totuttu niin, että jos on joku ikään kuin yhteisen suunnittelun tai vastaava tämmönen areena, niin sinne tullaan vähän semmosella edunvalvonta-asenteella ja semmoinen edunvalvonta näkökulma ja se, että miten sitä pystyttäis purkamaan ja avaamaan enemmän semmoseen ongelmanratkaisun näkökulmaan. Se on yksi selvä haaste, että ei ole välttämättä totuttu siihen, että kun kootaan joku komitea tai työryhmä, että siellä toimijat olisivatkin ongelman ratkaisijoita, eikä edunvalvojia. Tämmöiset asennekysymykset ehkä liittyvät tähän taustalle. Ja sitten tuohon organisaatioitten roolin, niin siinä meillä tässä hankkeessa käytettiin tämmöistä yhteistoiminnallisen kapasiteetin ajatusta kuvaamaan sitä, että minkälaisia kyvykkyyksiä, valmiuksia organisaatiot tarvitsisivat, jotta ne voisivat hyödyntää tälläisia menettelytapoja ja siihen liittyy esimerkiksi se, että jos vaikka on jossain organisaatiossa joku yksittäinen viranhaltija, joka on kiinnostunut tällaisista menetelmistä, joita me esimerkiksi tosiaan (tossa) hankkeessa mainitsin, niin koulutettiin, järjestettiin tämmönen collaborative public manager -koulutus ja sinne tuli sitten erilaisten esimerkiksi kuntien, maakuntien liittoon ja joittenkin valtionhallinnon toimijoitten myöskin edustajia mukaan. Siinä huomattiin, että jos vaikka yksittäinen viranhaltija olisi valmis ja kiinnostunut ja innostunut tekemään eri tavalla näitä menettelytapoja, niin se organisaation kulttuuri välttämättä ei olekaan. Se tavallaan vaatisi semmoisen organisaation tuen ja johdon tuen ja tavallaan ymmärryksen myöskin siitä, että mitä tämmöset prosessit edellyttävät.
Ehkä suomalaisessa julkishallinnossa myöskin on jonkunlainen, en tiedä onko este vai hidaste vai mikä, mutta yksi ehkä haaste kuitenkin, että tavallaan jos ajattelutapa on hyvin sektorilähtöinen, että meidän sektorin ja meidän organisaation vastuulla on tämä ja tämä ja ollaan ollaan vähän niin kuin yksin vastuussa tästä. Sen avaaminen ehkä väljemmälle vapaaehtoispohjaistyyppisille yhteistyölle ja verkostomaiselle työskentelylle ja yhteistoiminnallisille menettelylle sitä kautta, voi olla vaikeeta ja siinä tulee niitä pelkoja, että saako näin tehdä ja rikotaanko jotain lakia ja niin poispäin ja siinä meidän oikeustieteen tutkijakollegat hankkeessa aihetta ympäristömenettelyissä tutkivat. (He) totesivat, että meidän lainsäädännössä on kuitenkin hyvin vähän (sellaista), mikä tavallaan estää, mikä kieltäisi tämän tyyppisten menetelmien käyttämisen, että se on ehkä enemmänkin kulttuuri ja toimintakäytäntöihin liittyvistä muutoksista kuitenkin enemmän (kiinni) ja oppimisesta ja osaamisesta kyse, kuin siitä, että nyt lainsäädäntöä pitäisi jotenkin muuttaa, jotta tällainen yhteistoiminnallisuus olisi mahdollista. Tämmöisiä haasteita.
Fasilitointi myös on yksi semmonen, että joskus ikään kuin myönnettäisiin, että voisimme tarvita prosessiin jotain apua, niin joskus se tulee liian myöhään, kun ollaan jossain liian syvällä jossain konfliktitilanteessa ja esimerkiksi sellaisten valmiuksien, miten hyödynnetään fasilitoituja prosesseja paremmin, niin tällaisia valmiuksia myös olisi hyvä kehittää, että ne tavallaan auttaisivat hyödyntämään näitä, saamaan näistä menetelmistä niitä hyötyjä, mitä niistä voi saada.
Sari Eskelinen: Eli tarvitaan jonkin näköistä kulttuurinmuutosta suomalaisessa organisaatioissa. Ja tästä päästään siihen kysymykseen, johon jo aikasemminkin ehkä viittasit, että Suomessa yhteistoiminnallinen ongelmaratkaisu ei ehkä ole vielä hirveän tyyppillistä, mutta jos vertaat kansinvälisesti, niin missä täällä mennään?
Lasse Peltonen: Suomessa tämä ei tosiaan ehkä ole kauhean tuttu. Meillä kyllä siis on. Sinänsä näen, että Suomessa on ihan hyviä edellytyksiä tämmöisten menetelmien hyödyntämiseen, mutta tavallaan näitten menettelyjen, tämmösten collaborative governance, kehittelyä on tehty enemmän esimerkiksi jossain Yhdysvalloissa ja, jossa tavallaan tämmönen on lähtökohtana jo enemmän ollutkin sellainen, (että) julkinen sektori, julkinen valta tavallaan joutuu myös neuvottelemaan enemmän yksityisten toimijoiden ja kansalaistoimijoiden, vahvan kansalaisyhteiskunnan kanssa siitä, että miten niitä ratkaisuja rakennetaan. Ehkä siinä on yksi myöskin kiinnostava ero, että Suomessa on, kaikessa hyvässä myös, luottamus julkiseen sektoriin aika vahva ja sillä on aika paljon kapasiteetteja, jolla pystytään tekemään aika paljon ja aika hienoja asioita. Mutta ehkä tämä näkökulma on sitä täydentävä, mutta periaatteessa tosiaan Suomessa ei ole kauhean paljon näitä kokeiltu.
Jotain semmosia sukulaislähestymistapoja, menettelytapoja, esimerkiksi verkostojohtaminen on yksi tämmöinen, mikä on ollut esillä, minkä näen että on tavallaan vähän samaan suuntaan virittynyt ikään kuin monen toimijan yhteistyö, verkostomainen yhteistyö, joka ei ole hierarkkista, vaan horisontaalista. Tämän tyyppisiä lähestymistapoja meillä on kehitetty. Ja sitten Suomessa on tehty paljon pohjatöitä esimerkiksi dialogisten menetelmien kehittämiseen, mitkä myös luo niitä edellytyksiä tälle, mutta ehkä toi on tosiaan, mikä mainitsinkin, että erilaisten toimijoiden väliset neuvottelusuhteet, semmoisen näkökulman rakentaminen, niin se on ehkä semmoinen, mikä ei olo ihan tuttu. Neuvottelemista ajatellaan, että se on vähän pelottavaa ja, että julkisorganisaatiot eivät neuvottele, vaan noudattavat lakia ja tavallaan siitä tulee sellaisia kysymyksiä, miten tämmöisiä neuvottelevia menettelytapoja ja sitä ongelmanratkaisua voidaan Suomen järjestelmään tuoda, mutta toisaalta Suomessa on just tämä tavallaan luottamus, vahva asiapohjainen viestintä ja kommunikaatio ja vuorovaikutus ja tietynlainen ymmärrys siitä, että on jotain yleistä etua, mitä voidaan yhdessä tavoitella, eikä vaan jotain omia, kaikkien omia intressejä, jotka on ikuisessa sodassa keskenään. Tämmöisiä mahdollisuuksia kyllä näen myöskin tässä Suomi kontekstissa.
Sari Eskelinen: Lasse Peltonen työskentelet siis ympäristökonfliktien hallinnan professorina Itä-Suomen yliopistossa ja olet myös toinen ympäristökiistojen ratkamiseen erikoistuneen Akordin perustajista ja Akordi taas on Suomen ensimmäinen yritys, jonka palveluna on nimenomaan ympäristökiistojen ratkaiseminen, mutta milloin ja miksi kiinnostuit itse aihepiiristä?
Lasse Peltonen: Onkin kiva muistella tätäkin vaihetta, kun oikeastaan mulla on ollut taustana, siis ihan tutkimusintressinä, ollut aika pitkään tällaiset ympäristökiistat, maankäytönkiistat esimerkiksi yhdyskuntasuunnittelun kontekstissa. Siellä toimin aikasemmin myöskin. Olin muun muassa tuolla teknillisellä korkeakoululla, josta sittemmin tuli Aalto-yliopisto tämmöisessä yhteiskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskuksessa. Väiteltyäni menin sinne töihin. Väitöskirjassa olin käsitellyt paikallisia ympäristökonflikteja Tampereen historiassa. Paikallisen ympäristöhistorian ja -konflikti kiinnostus oli siinä taustalla, mutta sitten semmoinen tietynlainen käänne siihen, että miten ikään kuin konflikteihin akateemista tutkimuksesta käsin alkoi kiinnostaa se, että mitä näille konflikteille voisi tehdä etukäteen sen sijaan, että niitä tutkitaan jälkikäteen miten kaikki meni pieleen ja mitä ongelmia seurasi ja mitä haasteita ja mitä se konflikti toisaalta, minkälaisia muutoselementtejä konfliktit sisälsivät. Konflikteissahan on kuitenkin sekin puoli, että ne eivät olo pelkästään vain harmillisia ja, vaan että niissä on myöskin tämmöinen yhteiskunnan muutosdynamiikka tietysti mukana.
Yksi tärkeä vaikuttaja oli yhdyskuntasuunnittelija, kaupunkisuunittelun professori John Forester, joka on vuorovaikutteisen suunnittelun guru. Hän oli käymässä Otaniemessä. Me kutsuimme hänet 2000-luvun alussa käymään ja hän oli kiinnostunut tämmöisestä kysymyksestä, mitä kaupunkisuunnittelijat voisivat oppia sovittelijoilta ja (niinku) public policy mediator, mediation. USAssa tota tavallaan sitä (kahta) lähettiin avautumaan, että on tämmöinen maailma, missä julkisluonteisia ympäristökonflikteja, maankäytön konflikteja, kaupunkisuunnittelun konflikteja sovitellaan tai fasilitoidaan, että tämmönen on, tämmönen käytäntö on olemassa ja se alkoi kiinnostaa.
Yksi hauska ihan oma havainto siitä, että kun oli näitä konflikteja siellä Otaniemessä tutkinut, niin kerran sain puhelun erään kunnallisen vesilaitoksen johtajalta, joka soitti ja sanoi että olen kuullut, että tiedät jotain konflikteista, että voitko tulla heti meillä on konflikti. Se oli kiinnostava avaus semmoiseen näkökulmaan, että siitä konflikeihin liittyvästä tietämyksestä oli jotain käytännön hyötyä jollekin käytännön toimeen. Se ehkä avasi silmiä, että on mielenkiintoinen näkökulma ja pidän myös itse sitä tosi kiinnostavana ja tärkeänä myös tutkimuksen ja opetuksen näkökulmasta semmoista kokemusta niistä konfliktitilanteitten sisältä: minkälaisia, mitä ne toimijat siellä ajattelevat ja miten ja minkälaisia interventioita sinne voi ja kannattaa tehdä. Se on kuitenkin tavallaan sellaista luovaa ongelmanratkaisua luonteeltaan. Sitä pidän hyvin mielenkiintosena, opettavaisena, että siinä aina kysymys on, että on joku tilanne ja se on konfliktoitunut ja sitten on aina kysymys, että mitäs nyt tehdään.
Sari Eskelinen: Konfliktit ovat ratkaistavissa, jos tähän on tahtoa ja keinoja. Kiitos haastattelusta Lasse Peltonen ja kiitos myös kuulijoillemme. Core-hankkeesta ja sen tuloksista voit lukea lisää osoitteessa www.collaboration.fi ja lisää Itä-Suomen yliopiston ajankohtaisia uutisia puolestaan löydät osoitteesta www.uef.fi/ajankohtaista. Toimittajana tässä Akateemisessa vartissa oli Sari Eskelinen ja vieraana Itä-Suomen yliopiston ympäristökonfliktien hallinnan professori Lasse Peltonen.
[musiikkia]