Venäjän historian dosentti, yliopistonlehtori Kati Parppei kertoo Venäjän viholliskuvien tutkimushankkeesta podcast-haastattelussa.
Miten Venäjän viholliskuvat ovat muuttuneet kautta historian, ja mihin kansakunta tarvitsee viholliskuvia? Miten historian tutkimus auttaa ymmärtämään maan nykytilaa ja jopa ennakoimaan tulevaa?
Akateeminen vartti -podcastin haastattelussa on yliopistonlehtori ja Venäjän historian dosentti Kati Parppei Itä-Suomen yliopiston historia- ja maantieteiden laitokselta. Parppein pitkä tutkimushanke ”Vihollisiin liitetyt mielikuvat ja attribuutit Venäjällä ennen vuoden 1917 vallankumousta” päättyi tänä syksynä, ja tämän tutkimuksen tuloksista keskustellaan podcastissa.
Kuuntele Akateeminen vartti -podcastin jakso:
Podcastin tekstivastine
Risto Löf: Mihin kansakunta tarvitsee viholliskuvia? Millaisia mielikuvia vihollisista on vaalittu Venäjällä kautta historian? Miten venäläisten viholliskuvat ovat muuttuneet, ja auttaako historiantutkimus ymmärtämään maan nykytilaa ja ennustamaan jopa tulevaisuutta? Akateeminen vartti -podcastin haastattelussa on tällä kertaa yliopistonlehtori ja Venäjän historian dosentti Kati Parppei Itä-Suomen yliopiston historian ja maantieteiden laitokselta. Nimeni on Risto Löf ja tervetuloa Akateemisen vartin pariin.
Risto Löf: Tervetuloa Akateemisen vartin haastatteluun yliopiston lehtori Kati Parppei historian ja maantieteiden laitokselta.
Kati Parppei: Kiitos.
Risto Löf: Mennään aluksi yleisestä yksityiseen. Miksi Venäjä ja Venäjän historia erityisesti kiinnostavat sinua?
Kati Parppei: Tässä on varmaan taustatarinana tämmöinen tyypillinen akateeminen ajautuminen, että mie luin koulussa venäjää, yläasteella ja lukiossa aikoinaan. Sitten ylioppilaskirjotusten jälkeen lähdin Petroskoihin preppaamaan venäjän kieltä. Ja tietysti tuo 90-luvun alkupuoli oli Venäjällä aika mielenkiintoista aikaa kaikin tavoin. Mutta silloin en vielä ajatellut Venäjän historiasta itselleni uraa. Sitten taas ajauduin kuitenkin historiaa lukemaan, ja meillähän on kuitenkin täällä historiapuolella aina etuna, jos osaa muita kieliä kuin suomea, ja koska osasin venäjää, niin päädyin tekemään opinnäytetöitä venäjänkielisistä aineistoista, ja sille tielle sitten jäin. Ja siinä vaiheessa, kun enemmän ja enemmän rupesi kiinnostamaan tämmöinen historian käyttö ja historian poliittinen käyttö, niin silloin erityisesti huomasin, että tämä Venäjä on siinä suhteessa aika hedelmällinen kenttä tutkia.
Risto Löf: Niin, Venäjä on läheinen asia, ihan kirjaimellisesti. Me teemme tätä haastattelua nimittäin Joensuun kampuksella ja Venäjä on tuossa ihan naapurissa. Tässä syksyllä päättyi tutkimusprojektisi, joka käsitteli Venäjän vihollisiin liittämiä mielikuvia. Siis aiheena oli virallisesti ”Vihollisiin liitetyt mielikuvat ja attribuutit Venäjällä ennen vuoden 1917 vallankumousta”. Jutellaanpa tästä tutkimuksesta. Mihin viholliskuvat ovat pohjautuneet historiallisesti Venäjällä?
Kati Parppei: No, tässä pitää oikeastaan mennä ihan keskiajalle asti. Ensimmäiset säilyneet slaavilaiset tekstit, kronikat, kertomukset ovat 1300–1400-luvuilta, ja siellä erityisesti kuvaukset mongolien hyökkäyksestä Venäjälle 1200-luvun alkupuolella ovat semmoisia, jossa rupeaa muotoutumaan hyvin mustavalkoinen asetelma, jossa on kristityt ja sitten toisaalta pakanat tai toisuskoiset, jotka sitten hyökkäävät kristittyjä vastaan. Eli se jako tavallaan kulkee näiden kahden välillä. Käytännössähän tämä tilanne ei suinkaan ollut näin mustavalkoinen, vaan keskiajan Venäjällä eri tahot liittoutuivat keskenään ja tekivät yhteistyötä tarpeen mukaan. Mutta joka tapauksessa keskiaikaiset tekstituotannon periaatteet sanelivat tämmöisen hyvin yksioikoisen ja mustavalkoisen maailmankuvan. Ja tämmöinen kerronta myös sitten tuki näitä oman aikansa valtarakenteita. Noihin aikoihin alkoi valta ikään kuin tiivistyä ja keskittyä Moskovaan, Moskovan ruhtinaskunnalle, jolloin oli edullista esittää Moskova taistelemassa näitä pakanoita ja toisuskoisia vastaan kirkon tuella. Eli siinä oli ihan tavallaan myös poliittinen tausta sille, että minkä takia ruvettiin esittämään tämän tyyppistä kerrontaa ja tämän tyyppistä viholliskuvaa.
Risto Löf: Voisi sanoa, että tämmöiset tekijät kuin uskonto ja kulttuuri ja kieli, nehän ovat moderneja myös nykyään viholliskuvien luomisessa, niin kuin silloinkin. Kun tullaan sieltä tutkimuksesi varhaisimmasta pisteestä kohti vuoden 1917 vallankumousta, miten ne viholliskuvat ovat muuttuneet Venäjällä kautta historian? Ketkä siellä viholliskuvien kohteena ovat olleet ja miksi?
Kati Parppei: No, se on varmaan aika universaali ilmiö. Yleensä nämä viholliskuvat liitetään ulkopuolisiin hyökkääjiin, näihin niin sanottuihin vihamielisiin toisiin, jotka Venäjällä on tulleet käytännössä idästä, lännestä, etelästä. Ja tässä oikeastaan nämä keskiaikaset mustavalkoset asetelmat ovat olleet hämmästyttävän sitkeitä. Tavallaan sieltä on saatu se semmoinen mallipohja näistä keskiaikaisista taistelukertomuksista, joita on käytetty kuvaamaan myöhemmänkin ajan konflikteja ja vihollisia ja myös sankareita. Että pitää muistaa, että vihollisella on aina tavallaan se vastapuoli ja se on sankari. Näitä kahta ei voi erottaa. Ja esimerkiksi vuonna 1820, kun Napoleonin joukot hyökkäsivät Moskovaan, niin silloin muun muassa käytettiin sen tapahtuman käsitteellistämiseen tämmöisiä varhaisempia konflikteja, muun muassa tätä mongolihyökkäystä 1200-luvulla, ja sitten vuonna 1612 tapahtunutta puolalaisten Moskovan valtausta. Eli sieltä on tavallaan haettu aina se referenssi sieltä historiasta, ja kierrätetty ja muokattu niitä viholliskuvia aina vastaamaan niitä kulloisiakin tarpeita.
Risto Löf: Onko Venäjä tässä poikkeus? Siis mietin sitä, että mehän voidaan keriä sitä ihan tähän päivään saakka. Mietin suhteessa muihin valtioihin. Tarvitseeko Venäjä enemmän viholliskuvia kuin muut valtiot?
Kati Parppei: No viholliskuvat itsessäänhän on universaali ilmiö, että ihan kaikilla kansakunnilla niitä, ja se johtuu pitkälti siitä, että ylipäänsä yhteiset identiteetit, se ajatus siitä, että keitä me olemme, niin se muodostuu aina suhteessa toisiin. Ja tietysti nämä viholliskuvat ovat se äärimmäinen esimerkki toisista. Mutta tietysti Venäjällä pitää muistaa se, että Venäjän aluehan laajeni 1500–1800-luvulle hyvin voimakkaasti ja se käsitti sitten lopulta valtavan määrän etnisiä ryhmiä. Myös uskonnollista kirjavuutta oli tosi paljon. Eli tavallaan siinä on ollut pakko koittaa löytää jotain yhteistä nimittäjää, millä saadaan luotua sitä me-henkeä tämmöisessä aika epätoivoisessa tilanteessa, jossa sitä on käytännössä kuitenkin mahdoton luoda. Eli käytännössä se on ollut kuitenkin tämä sisäinen yhtenäisyyden vahvistaminen, mihin viholliskuvia on käytetty Venäjällä ja myös muissa maissa.
Risto Löf: Niin, eli yhteinen vihollinen yhdistää hajanaista kansaa ja pönkittää vielä vallanpitäjiä siinä sivussa. Miten sitä vihollisen mielikuvaa voidaan käytännössä vaalia? Mietin ihan historiantutkimuksen kautta, että muokataanko historiankuvaa maalauksilla taikka tarinoilla, pahoilla puheilla vai miten? Siis nykyisinhän demonisointi onnistuu helposti tuolla sosiaalisessa mediassa, mutta miten se tapahtui ennen tätä nykyistä tiedonvälitystä?
Kati Parppei: No oikeastaan voi sanoa, että tehokkaasti se alkoikin vasta siinä vaiheessa, kun alkoi lukutaito yleistyä ja ylipäänsä tämmöinen media. Eli Venäjällä se tapahtui käytännössä 1800-luvun puolen välin tienoilla. Sitä ennen voi ajatella, että esimerkiksi papisto on varmaan pystynyt jossain määrin vaikuttamaan väestön mielikuviin, mutta en usko, että se on ollut kovin järjestelmällistä Venäjällä. Mutta sitten heti, kun on alkanut olla tämmöistä niin sanottua massamediaa, niin esimerkiksi Venäjälläkin kulloisiinkin sotatapahtumiin liittyen alettiin julkaista kaikenlaisia artikkeleita ja pilakuvia ja helppotajuisia vihkosia, missä kerrottiin tapahtumista. Ja niissä oli myös ihan tämmöistä puhtaasti propagandistista aineistoa, missä sitten haluttiin sen kansan mielipidettä kääntää tavallaan mahdollisesti sitä sodan rahoittamisen puolelle ja toisaalta sitten vahvistaa niitä viholliskuvia, että minkä takia kannattaa vastustaa ja kannattaa sotia.
Risto Löf: Millaisia lähteitä siis käytit tässä historiantutkimusprojektissasi? Mistä se tieto löytyi?
Kati Parppei: No, mie aloitin ihan sieltä keskiaikaisista kronikoista. No sitten on tämmöisiä varhaisia painotuotteita, mitä alkoi sitten oikeastaan 1600-luvulta olla enemmän. Sitten historiantutkijoitten töitä 1700-luvulta 1800-luvulle. Ja sitten massamedian tuotoksia, ja erityisesti Venäjällä tämmöiset niin sanonut lubok-kirjaset ovat tässä suhteessa hirveän mielenkiintoista aineistoa, mitä 1800-luvulta alkaen alettiin julkaista, koska ne oli nimenomaan suunnattu suurelle yleisölle. Just nämä tämmöiset helppotajuset vihkoset, mitä saattoi halvalla ostaa ja lukea niitä. Että tämä on ollut tosi mielenkiintoinen aineisto.
Risto Löf: Venäjä vaikuttaa asemoivan itsensä toistuvasti jonkin itsensä ulkoisen ilmiön vastavoimaksi, sen näkee nykypäivänä myös. Miten merkittävästi Venäjän historian tutkimus auttaa ymmärtämään valtion nykytilaa ja tämmöistä Venäjän patriotismia?
Kati Parppei: No, oikeastaan 1800-luvulta astihan Venäjällä on tavallaan vaalittu semmoista ajatusta, että Venäjä ei koskaan hyökkää, se vain puolustautuu, ja myös semmoista ajatusta, että se joutuu toistuvasti perusteettomien syytösten kohteeksi. Totta kai tämmöinen niin sanottu viattomuuden doktriini on myös aika universaali, mutta sitten Venäjällä esimerkiksi Venäjän presidentti vahvistaa sitä jatkuvasti näissä julkisissa puheissaan, kun tulee puhetta ulkopolitiikasta. Ja kyllä mie näkisin, että se historian tuntemus auttaa ymmärtämään ainakin joitakin pitkiä kehityskulkuja ja niitten syitä. Ja siinä mielessä Venäjä-tutkimuksen ja Venäjä-tuntemuksen kokonaisuudessa se on aika oleellista, myös sen takia, että Venäjä itse käyttää historiaa hyvinkin aktiivisesti ja hyvinkin peittelemättä patrioottisten tunteiden pönkittämiseen. Ja siellähän on muun muassa voimakkaasti pyritty vastustamaan tämmöistä niin sanottua historian vääristelyä, millä on tarkoitettu sitten erityisesti toisen maailmansodan tapahtumista kertomista, jotka jollain tavalla saattaa sitten esimerkiksi puna-armeijan huonoon valoon. Että se, että siellä Venäjällä itsessään on tavallaan niin vahva tendenssi siihen historian käyttämiseen, niin se on jo itsessään syy, että sitä historiaa pitää tuntee myös Venäjää tutkivan.
Risto Löf: Puhutaan muistipolitiikasta. Venäjä hyödyntää paljon tämmöistä muistipolitiikkaa siinä. No, jos mennään tulevaisuuteen. Venäjä on niin arvaamaton naapuri tuossa, että tilanteet saattavat muuttua aika nopeastikin, tai ainakin ne on muuttuneet siinä yhdessä suuressa murroksessa, kun Neuvostoliitto kaatui. Mutta voidaanko sieltä jotain katsoa tulevaisuuteen historian opeilla?
Kati Parppei: No, tietysti tulevaisuutta ei voi kukaan ennustaa, mutta aina voi jotain arvailla. Ja historian näkökulmasta voi ehkä sanoa, että yleensä ottaen kaikki yritykset pitää Venäjää autoritäärisesti koossa ovat jossain vaiheessa tuottaneet jonkinlaisen vastareaktion. Mutta se, mitä esimerkiksi Neuvostoliiton romahdus näytti, on se, että sen vastareaktion seuraus ei välttämättä ole mikään länsimaisen demokratian riemuvoitto. Vaan se voi olla sitten jotain muuta. Sen näyttää aika, mutta varmasti jotain tulee tässä jossain vaiheessa tapahtumaan.
Risto Löf: Katsotaan nyt miten pitkäksi tämä nykyisen presidentin valtakausi lopulta tuleekaan. Mutta palataanpa tähän lopuksi vielä Venäjän historian tutkimiseen ylipäätään. Venäläisen runoilijan Fjodor Tjuttševin tunnetuin sanoin ”Venäjää ei voi järjellä ymmärtää”, tai itse asiassa sen voisi suomentaa jopa niin että ”Venäjää ei voi ymmärtää vain järjellä”. No pitääkö tämä paikkansa historioitsijan näkökulmasta?
Kati Parppei: No, siinä pitäisi tietysti kysyä, mitä se on se järki. Ajatellaanko siinä, että se järki on semmoista, että pyritään analyyttisesti tarkastelemaan jotain asiaa. Ja tietysti voi ylipäänsä kysyä, että voiko Venäjää tai mitään muutakaan maata ymmärtää, varsinkaan ulkopuolinen. Mutta mie näkisin, että joka tapauksessa pitää yrittää ymmärtää, pitää tarkastella asioita analyyttisesti, mutta sitten kuitenkin avoimin mielin. Ja tässä on hyvä muistaa se, että pyrkimys ymmärtää ei suinkaan tarkoita sitä, että hyväksyy sen tutkimansa tahon toimet. Mutta kuitenkin se ymmärrys on se, mihin tutkija joutuu käytännössä aina aiheesta riippumatta pyrkimään.
Risto Löf: Onko kieli tai kulttuuri sellainen, mikä pitää hallita hyvin, kun mennään Venäjän historiaa tutkimaan tai Venäjää ylipäätään pyritään analysoimaan?
Kati Parppei: Kyllä se jossain määrin on edellytys, että ainakaan ilman kielitaitoa ei pitkälle pärjää, ja toisaalta ilman kielitaitoa ei myöskään oikein kartu se kulttuuriymmärrys. Että kyllä se on aika oleellinen työkalu Venäjän tutkimuksessa.
Risto Löf: No oletko lukenut Venäjän suuret klassikkokirjat? Dostojevskit ja muut?
Kati Parppei: En kaikkia, osan.
Risto Löf: No niin. Kiitos haastattelusta yliopistonlehtori Kati Parppei ja menestystä tutkimukseen.
Kati Parppei: Kiitos.