Tämä on Lainahaalareissa-podcastin tekstivastine. Linkki podcastin ääniversioon löytyy tekstivastineen alta.
Lainahaalareissa: Kuka pärjää yliopistossa?
[äänite alkaa]
[musiikkia]
Maria: - kuka nyt sit pärjää ja pitääkö olla jotenkin tajuttoman hyvä ja kirjottanu L:n, et –
Anni: Me ollaan sitä yhtä isoo opiskelijakööriä –
Maria: Mitä mä voisin oppia, voisko se auttaa mua tässa jutussa tai voisko se kaveri sit jeesiä just jotenki -
Anni: Tänään Kesäspessu-studiossa Anni ja Maria ja tämän päivän aiheena meillä on yliopistossa pärjääminen. Se, että miten siellä pärjätään ja kuka siellä sitten pärjää.
Maria: Ketä ne on ne yliopistolaiset.
Anni: No mites Maria, kuka pärjää yliopistossa?
Maria: No mä mietin tota silloin, ku mä ite hain yliopistoon ja sekä silloin ku alotin yliopiston ite niin tosi paljon. Koska mä en hakenut lukemaan sitä alaa, missä mä olin paras. Kirjotin yhden ainoan L:n ja se oli äikästä ja se oli mulle se helpoin ala. Ja sen sijaan mä hain lukee fysiikkaa, mikä kiinnosti. Se ei oo ikinä ollu mulle erityisen helppoa, niin se kiinnosti. Niin mua mietitytti tosi paljon, että kuka nyt sit pärjää ja pitääkö olla jotenkin tajuttoman hyvä ja kirjottanu L:n et kannattaa lähtä lukee yliopistoon ylipäätään. Ja sanoisin et ei. Yliopistossa pärjää ne, ketä kiinnostaa se ala. Se ois mun lyhyt vastaus. Mites Anni, mitä ajatuksia sulla on tähän?
Anni: Must tuntuu, et mul oli ihan samankaltaisii ajatuksii. Mä olin just silleen, et mä oon aina tykänny just tehdä töitä lasten kanssa. Olla lastenleireillä, vetää lastenkerhoja ynnä muuta. Ja mä tiesin, et luokanope on se, mihin mä haluan. Mut sit mulle jossain vaiheessa tuli, mä en muista, et olikohan soveltuvuuskokeet, kun mä mietin, että no miks ne nyt mut valitsis. Et onhan täällä paljon fiksumpiakin ihmisiä ynnä muuta. Ja sen jälkeen myös silloin kun tie, että pääs yliopiston, ni senkin jälkeen tuli semmonen, et osaanko mä vastata tentteihin ja mitä jos mä tiputan tarjottimen ruokalassa. Ja siis ihan kaikkea tämmöstä älytöntä voi melkein sanoo.
Mut mun mielestä kuka vaan voi pärjätä yliopistossa. Ja täällä saa apua ja kaikkia autetaan pärjäämään. Tää nyt kuulostaa sille, että tää on hirveetä taistelua ja selviytymistä, mut siis ei. Varsinkin jos sulla on ala, mikä motivoi sua ja kiinnostaa sua, niin ihan varmasti tuut pärjäämään yliopistossa. Olitpa sitten kirjottanu siitä, mitä sitä nyt voi kirjoittaa A:ta vaan tai L:ää tai muuta. Sitä ei katsota yliopistotodistuksen mukaan, et kuka täällä tulee pärjäämään ja kuka ei.
Maria: Näinpä ja sanoisin, että oikeasti se kiinnostus ja se, et haluaa opiskella jotakin alaa, niin vie ihan todella pitkälle. Monella yliopistolla alalla se sisään pääseminen on mun mielestä se vaikein osio. Sitten kun sä oot päässy tänne, niin kyllähän sä sitten pärjäät. Se on se suurin kynnys, minkä yli pitää ponnistaa. Ja sit sen jälkeen siinä tekemällä oppii. Ja jos haluaa oppia ja on valmis kehittämään omia opiskelumetodejaan ja sitä tekemistä ja tarkastelemaan kriittisesti esimerkiks sitä omaa opiskelua ja toimintansa siinä opintojen aikana, niin ihan varmasti pärjää. Et jos sä oot ponnistanu ittes sisään yliopistoon, niin sitten kuule ihan hyvin sulla menee. [nauraa]
Anni: Siis must tuntuu, et mä oon jossain podcastis tai videos sanonu, että siis makava on ollu tähän mennessä mun vaikein uurastus yliopistossa. Et se koe on edelleen vaikein. Kylhän se oli alkuun just silleen, et no mitä siellä tenteissä tehdään ja osaanko mä vasta ynnä muuta. Mutta mitä mä mietin sillon yliopisto-opintojen alussa pärjäämiseen liittyen ehkä oli se, että [naurahtaa] voiks sanoo, että osaanko mä käyttäytyä. Mutta siis silleen, että huomaako musta, et mä oon tämmönen untuvikko ja mä oon ihan eksyksissä ja saanko mä kavereita ja mitä mä teen siellä.
Maria: Joo hei totta, mä kans ajattelin, että ehkä yliopisto on joku semmonen akateeminen sivistyksen kehto. Ja herrajumala miten minä nyt istun sinne, ku enhän mä ees näytä siltä, että mä oisin fiksu. Ja herrajumala mä näytän ihan taideopiskelijalta, mitä minä siellä luonnontieteilijöitten seassa teen, että nauraako ne minut sieltä pihalle. Niin ne ei oo nauranu tähän päivään mennessä, että ihan hyvin on mahtunu joukkoon.
Anni: Just se et jokainen kyllä pärjää, kun tulee vaan omana itsenään. Must tuntuu, et mäki oon jotenki aina aatellu, et yliopisto on jotenki semmonen, täällä on kaikki puvut päällä ja salkut kädessä kävelee ja ollaan hirmu akateemisia. Mut siis ihmisiähän me kaikki täällä ollaan ja must tuntuu, että jotenkin –
Maria: Voin sanoa, että ainakin me fyysikot erotumme Kuopiossa ruokajonossa siitä, että meillä semmoset mätsäävät laitoshupparit koko löschillä ja pieruverkkarit. Että eipä nyt ehkä, mä luulen, että fuksit on niitä parhaiten pukeutuneita aina alkusyksystä.
Anni: Must tuntuu, et mullaki on aina se, että mä jaksan pukeutuu kaksi ekaa viikkoo. Sen jälkeen sit mennään vähän rennommissa vaatteissa aina. Ja toki nyt ku ei oo päässy tänne kampukselle, ni on kotona saanu olla niissä rennoissa vaatteissa.
Maria: Näinpä. Mut ei tarvii ottaa mitään paineita siitä, et miltä pitäisi näyttää tai käyttäytyä tai puhua tai olla tai ihan mitä tahansa. Että kaikki kyllä mahtuu ja sopii joukkoon ja tuo sen oman persoonansa meidän yliopistoyhteisöön ja se on ihan mahtavaa.
Anni: Ja mun mielest se on jotenkin kans mahtavaa, että jokainen tulee pikkusen eri taustalla eri polulta, saattaa olla eri elämäntilanteissa ynnä muuta. Mut kaikki tänne tosi hyvin sit sopeutuu. Ja niin, ollaan sitä yhtä isoo opiskelijakööriä. Mä en tiiä voisko sanoo, et jos haluaa pärjätä, niin kyllä tällä pärjää. Että sit jos tulee jotain tenkkapoota, niin sit yliopistollekin on tahoja, joihin voi ottaa yhteyttä. Et esimerkiksi omassa ainejärjestössä voi olla henkilöitä, kehen ottaa yhteyttä. Meil on Yths, jos tuntuu et on terveydellisiä ynnä muuta. Amanuenssin kanssa opinnoista, paljon niinku mahdollisuuksia.
Maria: Esimerkiksi lukihäiriöihin tarjotaan tukea ja apua, että mikään tämmönen ei oo semmonen, minkä kanssa tarvis jäädä yksin.
Anni: Just se, että sä saat tenttiin pidemmän ajan tai muuta, et kaikille annetaan kuitenkin se sama mahdollisuus olla täällä ja pärjätä täällä. Ja sit myös se, että mullekin on käyny niin, että jotain tenttiä ei oo päässy läpi. No on ehkä sillä hetkellä tuntunu tosi maailmanlopulta se, et sä et oo päässy siitä kurssia läpi. Mutta sitten järjestetään uusintaa ja sä meet uusintaan, niin sä pääset kurottamaan tai uusimaan kokonaan. Ja ei ollutkaan maailmanloppu, että siitäkin on selvitty.
Maria: Harva asia lopun perin oikeasti on, kun sille antaa hetken aikaa.
Anni: Nimenomaan. Että mä tiedän, et se jännittää. Jännittää, että miten täällä ollaan, pärjätään ynnä muuta. Mut sit ku tänne tulee ja täällä on, niin huomaa, että ihan tavallisia ihmisiä täällä kaikki on.
Maria: Voin ihan näin omastakin kokemuksesta kertoa, että olen parhaimmillaan tai pahimmillaan käynyt saman kurssin kolmena vuotena peräkkäin. Ennen kuin osasin tarpeeksi hyvin, että pääsin sen läpi. Ja ihan hyvä minustakin on tullut. [nauraa]
Anni: Tosi hyvä susta Maria on tullu.
Maria: Että ei oo kukaan tullut kyselemään, että kuinka monta kertaa piti yrittää. Jotkut asiat on vaikeempia toisille. Ja sitte se vaatii sitä, että sä mietit, et okei, mikä meni pieleen, mitä mä teen paremmin. Ja sit sä teet sen ja et luovuta.
Anni: Ja just toi, että osa on parempia toisissa asiossa, osa toisissa. Kaikilla on ne omat vahvuudet. Ei kannata verrata toisiaan. Ja just se, et must tuntuu, et monilla kursseilla jos annetaan joku vapaa esseen aihe tai muuta, niin siinä on siis tosi monta näkökulmaa, mistä lähtee tekemään. Ja mä muistan sitä, et mä mietin tosi paljon niissä vaiheissa aina, että teenkö mä tätä oikein. Kirjotanko mä oikein, teenkö mä tätä oikein ynnä muuta. Mutta monessakin voi olla, et sen pystyy tekee monella eri tavalla.
Eli silloin just ei kannata lähteä vertailemaan kaverin kanssa, et miten toinen on tehny ja miten toinen on tehny. Ja lisäks meillä ainaki pystyy, jos on joku kurssi, mikä sit menis uusintaan, ja sä jäät miettii, että mikä vaikka siinä mun tenttivastauksessa oli semmonen, et ku mun mielestä meni hyvin. Ni sä pystyt menee puhumaan sit vaikka lehtorin kanssa tai proffan kanssa ja kattoa yhdessä sitä vastausta, et mitä siitä jäi uupumaan. Niin must tuntuu, et nekin on semmosia oppimisen tilanteita vaan, missä opit lisää.
Maria: Kyllä, ja täällä ollaan oppimassa. Ehkä se, mitä itsekin opettelen vielä ja varmaan kaikki yliopisto-opiskelijat jollakin tavalla opettelee, on oikeasti se, et ei vertailis. Koska aika usein yliopistosta löytää jonkun, joka on jollakin mittarilla jossain asiassa parempi ku sinä. Meillä on ilo olla täällä yliopistossa siinä, että pääsee työskentelemään todella siinä asiassa huippuporukan kanssa, jolla on tosi paljon osaamista siinä.
Niin se on loputon suo, jos lähtee kattomaan, että no mut toi on tossa asiassa parempi kuin minä ja toi on tossa asiassa. Joo, mut sä oot jossain toisessa. Ei kannata mennä sitä tekemään. Että ennemmin siltä kannalta, et okei, mitä mä voisin oppia, voisiko se auttaa mua tässä jutussa tai voisko se kaveri sit jeesiä just jotenkin.
Anni: Nimenomaan. Kaikilta löytyi ne omat vahvuudet ja saattaa myös olla niin, että sä alotat yliopiston, niin saattaa olla, et sul ei oo vielä selvillä, et mitkä ne omat vahvuudet on. Että must tuntuu, et mäki oon yliopistoaikana kasvanut niin itsenäni kun sitten myös kasvanu semmosessa opettajaroolissa. Ja sitä kautta on jotenkin löytäny vielä enemmän ja ehkä vahvemmin niitä omia vahvuuksiaan.
Ja musta tuntuu, et jos mä nyt haen opettajan paikkaa ja mä lätkäsen sinne mun maisterin paperit, kunhan ne joskus saan ja siellä sitten joku saattas vaikka kattoa mun kurssinumerot tai muuta. Niin en usko, et siellä kukaan työhaastattelija kysyy, että no Anni, monestikos kävit tämän ruotsin uusimassa. Mitenkä meni.
[naurua]
Maria: Enpä usko. Tai sitten se saattaa tämmösenä niinku pilkkeenä silmäkulmassa korkeintaan, jos ruotsi on kyseessä. Mutta enpä usko. Ja olisin aika yllättyny, jos itsellenikin tulisi semmoinen kysymys. Että no mites Maria, kun täällä nyt tämä lineaarialgebra on ykkönen täällä, niin mites nyt suu pannaan. Niin ei ehkä haastattelijalla välttämättä ole edes käryä, että mikä se on se lineaarialgebra. Ja jos onkin, niin siinä kohtaa varmaan ymmärtää. [nauraa]
Anni: Nimenomaan. Ja mä aina muistutan itteeni ja muitakin siitä, et ykkönen on jo puolet siitä osaamisesta. Eli se on tosi paljon jo.
Maria: Kyllä.
Anni: Eli meillä oli ehkä eka kysymys, että kuka pärjää ja miten täällä yliopistossa pärjää. Niin ehkä tämmönen tiivistetty, että kaikki pärjää yliopistossa aina omana itsenään. Ja varsinkin, jos sulla on sitä kiinnostusta ja motivaatiota, niin ei kannata huolehtia siinä vaiheessa. Tää on tämmöinen klisee. Meillä on ollu paljon näitä kliseitä aina, niin kaikil on tapa aina järjestyä. Jos yks ovi sulkeutuu, niin – [nauraa]
Maria: Kyllä. Kyllä nuo lutviutuupi tuossa nuonniinniin.
Anni: Ja ehkä myös se, että jos tuntuu jossain vaiheessa, että hei nyt mä en pärjää ja nyt mä en jaksa ja tulee tämmönen tenkkapoo, niin älä jää yksin niitte ajatusten kanssa.
Maria: Apua on saatavilla sillon. Ja useinkaan kyse ei oo siitä, että sä et sit pärjäis. Vaan se tilanne on ehkä sitten kaikkinensa semmoinen huono tai siihen tarviit apua tai tukea. Et silloinkaan ei kannata ottaa sitä henkilökohtasesti, että olenko minä nyt huono, kun en pärjää. Vaan siinä kohtaa myös ehkä itelle sitä armollisuutta ja sitten hakee myös tukea ja apua.
Anni: Musta ainaki itellä sit tuntuu, että mä oon semmonen katastrofiaattelija. Ja sit ku mulle tulee joku, et tuntuu, et nyt mä en pärjää ja nyt tulee joku tenkkapoo, niin sitten kun mulle tulee semmonen käytännön ahistus päälle ja tulee se katastrofiaattelu. Et rupeaa ajattelemaan vuosien päähän, mitä tää nyt tuottaa tästä, niin sitten se oma näkökulma jää tosi suppeeks.
Ja silloin just ne ratkasut saattaa olla aika pieniäkin, mut niitä silloin ei saata ite nähä. Niin silloin ku sit sit saattaa vaikka jutteleen opiskelukaverille tai muuta, niin siit tulee semmonen ratkasu, et no ei vitsi, että ei tää nyt ollu taas Anni se maailmanloppu. Vaan siitä se elämä lutviutuu etteenpäin.
Maria: Harva asia on oikeesti maailmanloppu.
Anni: Kyllä. Mutta joo, ehkä semmonen, et ei kannata hirveästi, saa stressata tietysti ja jännittää, mut ei hirveesti sitä, että tuleeko nyt pärjäämään. Koska mä ja Maria ollaan varmoja, että kaikki tulee pärjää yliopistossa.
Maria: Kyllä.
Anni & Maria: Kesäspessuilemisiin! Moi moi!
[musiikkia]