Tämä on Kokeileva johtaja, osa 3 -podcastin tekstivastine. Linkki podcastin ääniversioon löytyy tekstivastineen alta.
Kokeileva johtaja -podcast, osa 3
Haastattelija: Tervetuloa Kokeileva johtaja podcastiin. Tässä podcastin sarjassa jaamme tietoa, oivalluksia ja havaintoja kokeilukulttuurista. Järjestimme opetushallituksen rahoittamana Kokeileva johtaja koulutuksen, joka osui poikkeukselliseen ajankohtaan. Kevääseen jolloin maailma muuttui peruuttamattomasti. Kokeilukulttuurin kehittäminen osoittautui hyvin ajankohtaiseksi teemaksi. Olosuhteiden äkillisesti ja radikaalisti muuttuessa aikaisemmat toimintatavat eivät enää toimi ja niiden tilalle on nopeasti löydettävä kokonaan uutta. Yksi keino on kokeilemalla löytää uudet, parhaat toimintatavat. Tässä podcastissa esitellään kokeilukulttuuria ja kokeiluprosessin johtamista. Mitä kokeilukulttuurilla oikein tarkoitetaan ja voiko sitä jotenkin ohjata tai johtaa. Tässä jaksossa keskustelemme kokeilukulttuurista yksilön näkökulmasta. Uusien asioiden kokeileminen edellyttää heittäytymistä, luottamusta muihin, rohkeutta ja innostumista sekä uskoa onnistumiseen. Toisin sanoen myönteistä asennoitumista ja tunteita jotka mahdollistavat kokeilemisen, laittavat liikkeelle kokeiluja ja ylläpitävät kokeiluprosessia. Toisin sanoen oppimista ja kehittymistä tukevaa mielenmaisemaa eli mindsettiä. Olen Pauli Kallio, Itä-Suomen yliopistosta. Ja vierelläni on kollegani Arttu Puhakka. Mitäpä sanot Arttu, miten yksilön ehkä kannattaisi tarttua kokeilemiseen?
Puhuja 1: No kokeilemisen kynnystä kannattaa varmaan laskea. Mulle on jotenkin syntyny käsitys, että hyvin monella työpaikalla ja ammatissa suunnitellaan kaikki alusta loppuun. Toki tietyissä tehtävissä ja tietyllä työpaikalla aivan välttämätöntä, mutta ei nyt ihan varmaan kaikkialla ja kaikissa asioissa. Se nimittäin saattaa nostaa tämmösen kokeilukynnyksen tosi korkealle ja tosi nopeesti. Ja siten on hyvin vaikeeta lähtee kokeilemaan jotakin uutta. Tämän taki tulisi jotenkin hyvällä tavalla ulkoistaa itsensä siitä kokeilemisesta. Viittaan nyt siihen, että aivan kuin mieleen pulpahtanu idea ois jotenkin osa minua, se on kuitenkin vaan mielen tuottama ajatus tai idea. Ei niinkään olennainen osa ihmistä. Ja sitä ideaa voidaan kokeilla. Ja kokeileminen on tämmönen oppimisen väline. Se ensisijaisesti tuottaa tietoa tästä kokeiltavasta menetelmästä ja kokeilun kohteesta, ei siitä kokeilijasta. Kokeilun myötä saamme siis tietoa että toimiiko menetelmä vai ei. Kannattaako sitä kokeilua jatkaa vai pitäskö koikeilla jotakin uutta. Näin ollen se kokeilija on sinällään turvassa, kun sitä kokeilua arvioidaan. Koska sillon se arvioinnin kohteena on kokeiltava asia, ei edelleenkään se kokeilija. Joten kannattaisi laskea sitä kokeilukynnystä ja rohkaistua.
Haastattelija: Tuossa tuli, puhuit noista kynnyksistä ja siihenhän liittyy tietysti pelkoa. Mutta mitä me oikein pelkäämme?
Puhuja 1: Me varmaan pelätään epäonnistumista. Sitä että epäonnistumisen myötä joudumme jotenkin huonoon valoon. Sitä että epäonnistumisen myötä meitä ei enää arvosteta. Sitä että joudumme jotenkin pois ryhmästä. Tää saattaa olla jotenkin tyypillistä ainakin osalle meistä ihmisistä. Ja evoluutiopsykologithan selittävät, että kun kymmeniä tuhansia vuosia sitten elimme pienissä ryhmissä ja jos tällöin meidät poistettiin ryhmästä niin todennäköisesti se tarkoitti yksittäiselle ihmiselle kuolemaa. Näin ollen tämmönen ryhmästä pois jääminen on vähän niinkun aivoille se pahin uhka. Mantelitumake välittää koko ajan viestiä, apua, apua, apua. Ja edelleenkin kuitenkin pyritään siihen, että meitä arvostetaan ja ollaan osa ryhmää. Sen takia kokeilukulttuurissa pitäs keskittyä enemmänkin siihen asiaan, siihen kokeiltavaan asiaan, menetelmään tai tapaan toimia. Toimiiko se asia vai ei. Minkälaista tietoa tää kokeilu meille oikein tuo. Näin ollen tässä kokeilukulttuurissa ei sinällään oo epäonnistumista, me vaan saadaan tietoa toimiiko jokin asia vai ei.
Haastattelija: Mitäs sanoisit heille, jotka mielellään pysyttelevät tutussa ja turvallisessa. Miksi kokeilla jos kaikki on jo hyvin?
Puhuja 1: Tottakai se on täysin ok, että tahtoo pysytellä tutussa ja turvallisessa ja se on edelleenkin meille ihmisille hyvin, no inhimillistä. Toisaalta onko nyt kaikki jo hyvin. Tämä korona, ilmasto ja talous. Mielestäni ne on aika isoja asioita, jotka ei oo kovin hyvin. Me tarvitaan uusia keinoja, koska aikasemmat työ- ja toimintatavat eivät enää riitä. Ja oppimisen myötä mehän parannetaan meidän kaikkien elämää. Kokeileminen on todellakin yks keino oppia ja erityisesti tilanteissa, joista ei oo aikasempia kokemuksia tai ei oo paljon aikaa suunnitella. Palataan hetkeksi aivoihin. Aivot pitää tämmösestä ennustettavuudesta. Mutta toisaalta neurotieteilijä Andrew Hughbroman[?? 00:05:24] on todennut, että aikuisen aivot tarvitsee jonkin verran agitaatiota joka vapauttaa sitä adrenaliinia. Ja tämä mahdollistaa aivojen muovautumisen, viittaan nyt neuroblastisuuteen. Joten jos pysyttelemme vain tutussa ja turvallisessa ei synny oppimiseen tarvittavaa lähtötilannetta. Kärjistän nyt hieman. Näin ollen pieni tämmönen epävarmuus on hyväksi, se mahdollistaa oppimisen.
Haastattelija: Eli tää agitaatio tarkottaa varmaankin jotakin härnäämistä tai haastamista, mutta oliskos sinulla käytännön esimerkki kokeilijasta, joka rohkaistui ja heittäytyi johonkin uuteen kokeilemaan ja oppimaan?
Puhuja 1: Oppimisen puolesta monia esimerkkejä. Yleensä esiin nostetaan kuuluisuudet, kuten Mozart, joka lahjakkuudesta huolimatta kuitenkin piti harjoitella, tai Edison joka omasta mielestään ei ollenkaan epäonnistunu, vaan löysi vaan kymmenentuhatta tapaa jotka ei toiminu. Tai maailman parhaimmaksi tituleerattu koripalloilija Michael Jordan, joka tuli kuuluisaksi halustaan harjoitella. Tai myös Markkanen, meidän Suomen Markkanen, jonka valmentaja on korostanut hänen haluaan oppia ja harjoitella. Toisaalta mehän kaikki opitaan uusia asioita, no toivottavasti päivittäin. Mutta silloin tällöin julkisuuteen ponnahtaa tarinoita, joissa kerrottaan tavallisesta oppivasta ja kokeilevasta ihmisestä, niinkuin me kaikki. Tällänen hyvä esimerkki vois olla vaikka kirvesmies Henri Karvinen, joka päätyi opiskelemaan lääkäriksi. Toki, hänen ensin piti käydä iltalukio ja lukea usean kerran pääsykokeisiin ennenkuin pääsi sisään lääketieteelliseen. Elikkä hänellä on käytännössä olla tämmöstä kasvun asennetta.
Haastattelija: Tulkitsenko oikein, että kokeilukulttuurissa ja oppimisessa yleensäkin keskeistä on asenne? Ja minkälainen asenne?
Puhuja 1: Tästä on aikasemminkin puhuttu, niin [?? 00:07:25] [?? 00:07:25] lanseerasi aikoinaan käsitteen tän grow minds, kasvun asenne. Hänen mukaansa meillä ihmisillä on erilaisia asenteita näissä eri tilanteissa. Yks asenne on tämmönen fiksed mindet, vähän et no tuota en nyt todellakaan opi koskaan, en oo teknisesti lahjakas tai jotakin muuta. Se on tämmönen uskomus, että oppiminen ei oo mahollista. Kasvun asenne on kuitenkin uskomus, että oppiminen onkin mahdollista. Ja aivotutkimuksen myötä tiedämme, että meidän aivot todellakin on plastiset. Oppiminen on siis mahdollista myös aikuisiällä, myös harmaina panttereina. Jolloin kokeilukulttuurissa ja siihen liittyvässä oppimisessa valtti on siis tää kasvun asenne. Uskomus siitä, että oppiminen on mahollista, että oppimiseen tarvitaan sinnikkyyttä, että alussa oppiminen edellyttää hieman epämukavuutta sitä agitaatiota. No, toki tässä yhteydessä ehkä täytyy todetakin, että [?? 00:08:19] tutkimuksessa yritetty toistaen pienoista epäjohdonmukaisuutta siinä on havaittu toki, mutta kasvun asennetta voidaan vahvistaa erityisesti lasten osalta jos mietitään. Niin matematiikassa riskialttiiden lasten osalta. Siellä se näyttää toimivan.
Haastattelija: Jos mennään sitten työhön ja työympäristöön, mitenkä esimiehen kannattais tukea erilaisia ihmisiä silloin kun hän toivoisi heitä mukaan kokeilemaan?
Puhuja 1: Keskeistä näyttää olevan, pitäis antaa tilaa kokeiltavien ideoida ja niitten kokeiltavien ideoitten pitäis tulla siitä työyhteisöstä, jos se on vaan mahollista. Lisäksi tulis jotenkin rohkasta kokeilemaan ja antaa vapautta kokeilla. Toki tällön esimies luo nämä rakenteet sille kokeilulle, tukee innostumista ja vahvistaa sitä rohkeutta.
Haastattelija: Innostumista ja rohkeutta, mitä se innostus tässä kokeilukulttuurin tai kokeilemisen yhteydessä vois olla?
Puhuja 1: Innostus näyttää olevan sukua ilolle, se on myönteinen tunne. Joka motivoi, jonka turvin saadaan paljon aikaan, se on vähän, kuvataan, että se ois tila, entheos että jumala ois vähän niinkun sisällä. Tämmöstä voitonriemua, kiihkoa, ylipäätään tämmöstä riemun tilaa. Boggin mukaan se muuttaa jopa persoonallisuutta, minuutta tai kuinka me nähdään maailmaa. Tai jos palautatte mieleen jonkun ihmisen, joka on ollu innostunu, niin sehän näkee maailman toisella tavalla. Pauli Aalto-Setälä ja Mikael Saarinen nostattavat turvallisuuden keskeiseksi asiaksi, jotta voi syntyy sitä innostusta. Tarvitaan jonkinlaista yhteyttä toisiin ja arvostuksen kokemusta. Boggi jatkaa, että hänen mukaansa innostumista voidaan nähä tämmösissä kognitiivisia elementtejä, innostutaan jos henkilö tavottelee jonkinlaista tavotetta joka on hänelle tärkeä. Samaan aikaan hän huomaa, että hänellä on resurssit tavotteen saavuttamiseksi. Hän uskoo saavuttavansa tavotteet suurella todennäkösyydellä. Ja hän myös tiedostaa että tavoitteen saavuttaminen riippuu siitä hänen toiminnastaan.
Haastattelija: Miten näitä tärkeitä tavotteita kannattais määritellä tai minkälaisia asioita niihin liittyy?
Puhuja 1: Se on henkilökohtanen asia, mikä nähdään tärkeäksi. Mutta tää Boggi jatkaa, että tärkeetä tavotteita esteettisyys, altruismi, oikeudenmukaisuus ja episteemisyys. Eli me innostutaan tavotteista jotka näyttää ja kuulostaa esteettisiltä. Esimerkiksi jotkut innostuu autoista ja onhan niissä sitä bling bling efektiä. Ja toiset innostuu tavotteista, joiden kautta voi toisia auttaa. Ja osa meistä innostuu tavotteista, jotka lisää oikeudenmukaisuutta tai tuottaa uutta tietoa, joilla ratkaistaan ongelmia. Vaikka tutkimus, vaikka koronaan liittyen, on tästä hyvä esimerkki. Ja innostuksen tunne näyttää siis syntyvän edellä kuvatuista asioista, on joku tärkeäksi koettu tavoite, usko tavoitteen saavuttamiseen ja tietoisuus, että asia on vähän oman toiminnan varassa.
Haastattelija: Entäs tuo rohkeus? Miten se tähän liittyy, onks sekin tunne?
Puhuja 1: No rohkeus ei sinällään nähtävästi ole tunne, se on ehkä enemminkin vahvuus. Ja siitä sanotaan, että se on ehkä, joku toimii tietyllä tavalla, niin jälkikäteen me sosiaalisesti yhdessä sovitaan että tuo oli rohkeasti tehty. Duodecimin julkasun mukaan rohkeus on uskallusta toimia ja tehdä asioita vaikka pelottas. Rohkeus ei oo tämmöstä pelottomuutta. Rohkeus on sitä että voi toimia pelon alaisena. Esim. Reid Clark [?? 00:12:10] ja Strömberg esittävät rohkeudelle osatekijöitä. Se on tarkotuksellista toimintaa joka toteutuu tietoisen pohdinnan tuloksena. Ei siis päähän pälkähdys vaan tietoisen pohdinnan jälkeen lähdetään tarkotukselliseen toimintaan. Se sisältä riskejä toimijalle ja tää toiminnan motivaatio kumpuaa varteenotettavasta päämäärästä ja se toiminta toteutuu tästä pelosta huolimatta. Näin ollen tässä toiminnassa on läsnä haavoittuvuus. Ja Lopezin mukaan haavottuvuus ois avoimmuutta ja läpinäkyvyyttä toisen ihmisen edessä ja tämmösessä tilanteessa johon liittyy mahdollisuus emotionaaliseen tai fyysiseen kipuun.
Haastattelija: Mitä innostumisen johtaminen voi tarkottaa esimiestyön näkökulmasta?
Puhuja 1: Innostumisen johtamistyötä yrittää jotenkin tiivistää, niin esimies etsii porukan joka on innostunut suurin piirtein samasta asiasta. Ihmisiä ei kannata jättää yksin innostumaan, koska sillon se innostus kuolee. Innostus tarttuu ja tarvitsee muita ihmisiä. Ja esimies antaa tuon porukan päättää kokeilusta, antaa siis heille valtaa, mutta luo heille turvalliset puitteet sen kokeilun toteuttamiseen. Ja käytännössä se tarkottaa sitä, että hän kertoo onnistumisen ja epäonnistumisen merkityksistä kokeilukulttuurissa. Toisin sanoen se on vain tämmöstä uuden tieon hakemista ja synnyttämistä. Ja tällön esimies antaa vapautta kokeilla ja toteuttaa tämä kokeilu. Ja hän hyödyntää positiivista yllyttämistä ja kannustaa kokeilemaan. Keskustelee kokeilusta saavutettavasta hyödystä ja ylipäätään tän kokeilun merkityksellisyydestä. Ja esimies vahvistaa omalla toiminnallaan työntekijöiden uskoa oppimis- ja kokeilukykyyn. Osoittaa arvostusta huomaamalla sinnikkyyttä ja edistymistä. Ja lopuksi voisin todeta, että esimies näyttää myös esimerkkiä kokeilemalla itekkin jotakin uutta.
Haastattelija: Päteekö tämä sama rohkeuden johtamiseen vai mitä tämä rohkeuden johtaminen vois käytännössä tarkoittaa?
Puhuja 1: Tämänhetkisen tiedon varassa voin todeta, että rohkeuden johtamiseen liittyy samoja elementtejä kun innostuksen johtamiseen. Tällön esimies antaa työntekijän päättää kokeileeko, elikkä kokeilu on sitten vapaaehtoinen, keskustelee kokeilun ja tavotteen merkityksellisyydestä. Näyttää myös esimerkkiä toimimalla itse rohkeasti ja kertoo tarinoita kun itse toimi jännityksen ja tai pelon alaisena. Ja keskustelee ylipäätään tästä rohkeudesta ja pelon alaisena tai jännityksen alaisena toimimisesta työntekijän kanssa. Ja on myös läsnä, kun työntekijä kokeilee uutta asiaa ensimmäistä kertaa. Tai ainakin järjestää, että työntekijä ei oo yksin, hänen ei tarvitse yksin kokeilla jotakin uutta asiaa ensimmäistä kertaa. Elikkä tämän sosiaalisen tuen tarvetta ei voi liikaa alleviivata.
Haastattelija: Eli kun alussa puhuit siitä, että meillä on valtava tarve kuulua yhteisöön, niin se tulee tässä tätäkin kautta esille. Kiitokset että pääsit keskustelemaan kokeilukulttuurista. Tämä on hyvin innostavaa. Ja nyt korona-ajassa me tarvitaan tosiaan uusia, toimivia työtapoja. Pulmana tietysti on se, että meillä on aika vähän kokemusta korona-ajasta ja sen seurauksista. Eli nyt vain kokeillen oppimaan uusia tapoja tehdä töitä.
Haastattelija: Hyvä kuuntelija, kiitokset että kuuntelit Jatkuvan oppimisen podcastin. Pysy linjoilla. Täällä siis jatkuvan oppimisen valmentajat Arttu Puhakka ja Pauli Kallio.