Filosofian maisteri Jani Karhun väitöstutkimus osoittaa, kuinka maaseutualueesta tulee osa kaupunkia ja kuinka esikaupungeissa asuvien ihmisten asumisihanteet yhdessä kunnallisten kaavoitus- ja maankäyttötavoitteiden kanssa rakentavat uudenlaista kaupunkitilaa. Esikaupunkien asukkaat asemoivat itsensä maaseudun ja kaupungin välimaastoon ja muuttavat esikaupunkialueille väljemmän ja maaseutumaisemman asumisen houkuttelemina. Samalla he arvottavat ja merkityksellistävät asuinympäristöään urbaanilla tavalla. Esikaupungin maaseutumaisuus tarkoittaa väljyyttä ja helpommin hallittavaa tilaa suhteessa kantakaupunkiin. Maa- ja metsätalous voi jopa uhata esikaupunkien urbaania maaseutumaisuutta. Väitöstilaisuutta voi seurata 26.5. klo 12.15 alkaen verkossa.
Kunnallinen kaavoituspolitiikka voi vaikuttaa ratkaisevasti siihen, millaista kaupunkitilaa esikaupungeissa rakennetaan. Joensuun lähikunnat Pyhäselkä, Kontiolahti ja Liperi ryhtyivät rakentamaan Reijolan, Lehmon ja Ylämyllyn esikaupunkialueita 1960-luvun lopulla. Pyhäselässä Reijolan suunnittelun lähtökohta oli väljä ja luonnonläheinen nukkumalähiö Joensuussa työssäkäyville ihmisille. Omakotitaloasumiseen ja kantakaupunkia hiukan suurempiin tontteihin perustuva esikaupunki-idea liitettiin Joensuun välittömän läheisyyden tuomiin etuihin. Tavoitteena oli yhdistää kaupungin ja maaseudun ominaisuuksia asukkaita houkuttelevalla tavalla. Myös Lehmossa ja Ylämyllyssä suunnittelun lähtökohta oli samanlainen. Idea osoittautui toimivaksi.
– Reijolan esikaupunkialueen asukasmäärä kymmenkertaistui vuoteen 2000 mennessä. Alueen nopea kehittyminen ja kysyntä tonteille oli vastoin Pyhäselän kuntapolitiikkaa, sillä uuden taajaman ei haluttu kasvavan kuntakeskusta suuremmaksi. Reijola kuitenkin ohitti kuntakeskuksen asukasmäärässä jo 1990-luvun alussa. Kaupungin läheisyys oli alueen suurin valtti ja Joensuun seudun positiivinen kehitys turvasi myös esikaupunkialueen kasvun, Karhu toteaa.
Kaupungistuminen on globaali megatrendi. Sen myötä kaupunkiympäristöt ovat laajentuneet. Lähiössä ja esikaupungeissa kaupungin ja maaseudun rajat sekoittuvat. On jopa mahdotonta sanoa, missä kaupunki alkaa ja maaseutu loppuu. Suomen on sanottu kaupungistuneen lähiöitymällä, ja suomalainen kaupunkilaisuus kiteytyy lähiöön.
Karhu analysoi tutkimuksessaan omakotitalovaltaisten esikaupunkien roolia kaupungistumisessa. Hän soveltaa kaupunkihistoriallisessa tutkimuksessaan tilan käsitettä. Tutkimuksessa on käytetty lähteinä haastattelu- ja arkistoaineistoja sekä postikyselyjä. Kyselyaineistoja ei vielä käytetä historiantutkimuksessa yleisesti, joten Karhun tutkimus osallistuu myös keskusteluun historian tutkimuksen menetelmistä.
Väitöstutkimuksessa laajennetaan kaupunkihistoriallisen tutkimuksen näkökulmia myös pienemmille kaupunkiseuduille ja arvioidaan esikaupunkeihin kiteytyvää kaupunkilaisuutta kriittisesti. Tutkimuksessa pohditaan, onko suomalainen kaupunkikulttuuri ohutta ja maalaista, vai sittenkin uudella tavalla jäsennettyä urbaania. Esikaupunkiin kiteytyvä kaupunki on esimerkki siitä, miten suomalaista kaupunkia ja kaupunkilaisuutta on katsottu maaseutumaisen verhon lävitse.
– Tutkimuksen perusteella voi kuitenkin todeta, että maaseutumaisuuden verhon voi siirtää syrjään, sillä maaseutumaisuuden ja luonnonläheisyyden tilalliset merkitykset ovat kaupungistumisen edetessä muotoutuneet urbaaneiksi tavoiksi hahmottaa elettyä ja rakennettua tilaa.
FM Jani Karhun Suomen historian alaan kuuluva väitöskirja ”Esikaupungin synty. Tilallinen uudelleenrakentaminen Joensuun esikaupunkialueella 1960-luvulta 2000-luvulle” tarkastetaan Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunnassa. Vastaväittäjänä toimii professori Laura Kolbe Helsingin yliopistosta sekä kustoksena professori Maria Lähteenmäki Itä-Suomen yliopistosta.
Jani Karhun painolaatuinen valokuva löytyy osoitteesta https://mediabank.uef.fi/A/UEF+Media+Bank/36400?encoding=UTF-8
Väitöskirja on luettavissa sähköisenä verkossa osoitteessa https://epublications.uef.fi/pub/urn_isbn_978-952-61-3386-7/