Henkilötunnuksen käyttö on laajentunut pohjoismaisen hyvinvointivaltion tarpeista ja sosiaaliturvan järjestämisestä kohti viranomaisten valvontaa ja datataloutta, jota hyödyntävät muun muassa biolääketieteellinen tutkimus, innovaatioliiketoiminta ja terveydenhuolto. Henkilötunnuksesta onkin muodostunut keskeinen teknologia, joka tekee ihmisistä ja heidän elämästään hallittavaa pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa. Muutos käy ilmi yliopistonlehtori Marja Alastalon ja professori Ilpo Helénin tutkimuksesta, joka on ilmestynyt History of the Human Sciences -julkaisussa.
Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitoksen tutkijat Alastalo ja Helén selvittivät henkilötunnuksen historiallista muodostumista sekä käytön laajentumista ja muuntumista Suomessa. Monet valtiot käyttävät henkilönumeroita alueellaan asuvien ihmisten hallinnassa, mutta vain harvat maat hyödyntävät yhtä laajasti yhteiskunnan eri aloilla käytettyä henkilötunnusta kuin Pohjoismaat. Suomessa ja muissa Pohjoismaissa on käytössä universaali henkilötunnus, jota käytetään laajasti julkisessa hallinnossa ja yrityksissä.
Suomessa henkilötunnuksen synty kytkeytyy työeläke- ja sairausvakuutusjärjestelmien rakentamiseen sekä tietojenkäsittelyteknologian kehitykseen. Alastalo ja Helén osoittavat, että keskeinen tavoite alusta lähtien oli rakentaa numeerinen tunnus, joka mahdollistaa eri hallinnollisten rekisterien tietojen kustannustehokkaan ja luotettavan yhdistämisen. Tämä edellytti yhden tunnuksen laajaa käyttöä julkisessa hallinnossa.
Ensimmäinen numeerinen yksilötunnus oli vuonna 1962 käyttöönotettu työeläkekortin numero, jonka avulla useista työsuhteista koostuvat eläkkeet pystyttiin kohdistamaan oikeansuuruisina oikeille henkilöille. Kun myös vuonna 1963 säädetty sairausvakuutuslaki ansiosidonnaisine etuuksineen edellytti järjestelmää, jolla yksilöt voidaan tunnistaa luotettavasti, sisäministeriön asettama komitea teki ehdotuksen väestörekisterinumerosta, joka oli samanmuotoinen kuin työeläkekortin numero. Sairausvakuutusjärjestelmässä tätä numeroa kutsuttiin sosiaaliturvatunnukseksi. Vaikka henkilötunnuksesta tuli yksilötunnisteen virallinen nimi jo vuonna 1971 väestörekisteriuudistuksen myötä, sosiaaliturvatunnus on säilynyt varsinkin arkipuheessa näihin päiviin saakka.
1970-luvulta lähtien henkilötunnuksen käyttö laajeni nopeasti, kun myös yritykset, kuten pankit, vakuutuslaitokset ja kauppa, ottivat sen käyttöön. Henkilötunnus mahdollisti sujuvan ja luotettavan tiedonsiirron eri hallinnon alojen ja viranomaisten välillä ja siten tehosti hallinnon toimintaa. Myös väestötilastoinnissa tunnusta käytettiin alusta lähtien.
Informaatioteknologian kehittymisen ja kansallisten rekisterien muodostamisen myötä henkilötunnuksen käyttö on laajentunut uusiin tarkoituksiin. Tunnus on tullut käyttöön erityisesti valtiollisessa tiedontuotannossa mutta myös akateemisessa tutkimuksessa. Lisäksi henkilötunnus on merkittävästi sujuvoittanut ihmisten arkielämää, kun esimerkiksi yksi muuttoilmoitus riittää siihen, että uusi osoite päivittyy laajasti viranomaisten ja yritysten tietojärjestelmiin. Samalla se on hankaloittanut niiden ihmisten elämää, joille ei ole myönnetty henkilötunnusta. Tämä koskee esimerkiksi turvapaikanhakijoita.
Alastalo ja Helén esittävät, että vuosituhannen vaihteen jälkeen Suomessa ja muissa Pohjoismaissa on syntynyt uusi miljöö henkilötunnuksen hyödyntämiseen. Monet innovaatiopoliittiset päättäjät, valtion virkamiehet sekä biolääketieteen, terveydenhuollon ja informaatiotekniikan asiantuntijat ovat innostuneet julkisten sosiaali- ja terveydenhuollon sekä muiden väestörekistereiden mahdollisuuksista big datana ja kehittyneiden tiedonlouhintatekniikoiden resurssina. Tässä datatalouden kehyksessä pohjoismaisia henkilötunnuksia on korostettu kansallisina kilpailuvaltteina, koska ne mahdollistavat useista julkisista rekistereistä hankitun datan yhdistämisen. Tämä piirre on hyödyttänyt biolääketieteellistä tutkimusta, innovaatioliiketoimintaa ja terveydenhuoltoa Pohjoismaissa. Samalla se on merkinnyt pohjoismaisen hyvinvointivaltion rekisteridatan muuttumista kaupalliseksi hyödykkeeksi ja henkilötunnuksen muuttamista taloudellisen hyödyntavoittelun välineeksi terveydenhuollon datafikaatiossa.
Tutkimusartikkeli on luettavissa verkossa: Alastalo, Marja & Helén, Ilpo (2021) A code for care and control. PIN as an operator of interoperability in the Nordic welfare state. History of the Human Sciences. https://doi.org/10.1177/09526951211017731
Lisätietoja:
Marja Alastalo, yliopistonlehtori, yhteiskuntatieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto, marja.alastalo@uef.fi, puh. 050 363 7832