Hyppää pääsisältöön

Koronavirustilanne Itä-Suomen yliopistossa

Lapsi istuu rannalla.

Häpeäteologinen nykykeskustelu avaa uusia näköaloja kristilliseen ihmiskäsitykseen ja opintulkintaan

Häpeä on noussut 1990-luvulta lähtien huomionarvoiseksi teologisen tarkastelun kohteeksi. Teologisen kiinnostuksen juuret ovat lähinnä 1970-luvulla alkaneessa psykologisessa häpeätutkimuksessa, jossa on esitetty, että on olemassa syyllisyydestä selvästi erotettavissa olevaa häpeää, joka voi kietoutua osaksi ihmisen psykofyysistä identiteettiä. Häpeäteologisessa tutkimuksessa ja kirjallisuudessa on nostettu esiin perusteita ja näkökulmia, miksi syyllisyydestä erotettavissa olevan häpeän ja sen erityislaatuisten piirteiden tunnistaminen on tärkeää myös teologisesti. 

TM Joonas Riikosen tutkimuksessa tarkastellaan 1980-luvun jälkeisessä anglosaksisessa teologisessa keskustelussa esitettyjä häpeäteologisia konstruktioita. Riikonen analysoi tutkimuksessaan kyseisen keskustelun sisältöä ja sen ydinkäsitteitä sekä teologis-filosofisia ja psykologisia lähtökohtia. Tutkimuksessa käy ilmi, että lähdeaineiston teoreettisena viitekehyksenä ovat erityisesti psykoanalyyttinen objektisuhdeteoria ja self-psykologia. Niiden pohjalta ihmisen teologisessa tulkinnassa on pyritty ottamaan huomioon ihmisen psykodynaamisen ulottuvuuden relevanssi häpeän ymmärtämisen kannalta. 

Riikosen systemaattisen teologian alaan kuuluva väitöstilaisuus pidetään verkossa 4. kesäkuuta klo 12 alkaen

Taustalla kokonaisvaltainen teologinen ajattelu

Häpeäkysymystä ei ole nähty vain sielunhoidollisesti merkittävänä, vaan on ajateltu, että häpeän krooniset ja haitalliset muodot asettavat huomattavan haasteen länsimaiselle kristilliselle teologialle ja sen opillisille painotuksille. Tämän pohjalta on koettu tarpeelliseksi rakentaa sellaisia teologisia ajattelumalleja, joissa otettaisiin huomioon häpeää koskeva teoreettinen, lähinnä psykologinen, ja inhimilliseen kokemukseen perustuva tietämys. 

Väitöstutkimuksen analyysi osoittaa, että 1980-luvun jälkeisen teologisen häpeäkeskustelun sisältämät näkemykset ovat peruslähtökohdiltaan ja intentioiltaan hyvin samansuuntaisia. 

– Silti käsitteiden, argumentaation ja painopisteiden välillä vallitsee huomattavia eroja, mikä johtuu osaltaan siitä, että lähdemateriaali muodostuu paitsi akateemisesti orientoituneesta myös aihetta hengellisemmin pohdiskelevasta kirjallisuudesta, Riikonen taustoittaa.

Tutkimuksen tarkastelemassa keskustelussa korostuvat erityisesti triniteettioppi, inkarnaatio, ihmisen arvokkuus Jumalan kuvana sekä ihmisen ja Jumalan välisen suhteen relationaalista vastavuoroisuutta painottavat ajattelumallit. 

– Vaikka häpeäteologiset konstruktiot eivät muodostakaan mitään eheää kokonaisuutta, niiden pohjalta on kuitenkin mahdollista hahmottaa sellaista kokonaisvaltaista teologista ajattelua, jossa otetaan huomioon häpeän omalaatuinen ja monimuotoinen luonne ja sitä koskeva uudempi teoreettinen ja empiirinen tietämys.      

Häpeän haitalliset muodot estävät aidon yhteisöllisyyden

Psykodynaamisen ihmiskäsityksen lisäksi keskeisen perustan häpeäteologisten ajattelumallien ymmärtämiselle muodostaa jälkimodernilla ajalla kehittynyt käsitys ihmisen ja todellisuuden olemuksellisesta relationaalisuudesta. Niin kutsutun relationaalisen käänteen myötä todellisuutta, ihmistä ja Jumalaa on alettu ensi sijassa tulkita keskinäisten suhteiden ja relationaalisten käsitteiden kautta, mikä on tarjonnut filosofisesti hyvin suotuisan maaperän nykyiselle häpeää koskevalle tietämykselle.  

– Teologisessa häpeäkeskustelussa on esitetty voimakastakin kritiikkiä läntisen kristinuskon syyllisyyspainotteisuutta kohtaan. On ajateltu, että syyllisyyteen, rikkomukseen, rangaistukseen ja anteeksiantoon fokusoituneessa läntisessä perinteessä ei ole otettu huomioon häpeäkokemusta ja sen tarkastelua osana teologisen ajattelun kokonaisuutta. 

Samalla on huomattu, että häpeän krooniset ja haitalliset ilmenemismuodot saattavat kätkeytyä osaksi teologisia käsityksiä syyllisyydestä ja synnistä. 

– Näin ollen esimerkiksi syyllisyyteen keskittyvät syntiopilliset ja sovitusopilliset ajattelumallit eivät tarjoa vastauksia häpeään vaan saattavat jopa estää häpeän tunnistamista ja asianmukaista käsittelyä. Häpeän haitallisten muotojen on tulkittu estävän ennen kaikkea ihmisen vastuullisuuden ja läheisten persoonallisten suhteiden toteutumisen, jotka kehittyvät parhaiten empaattiseen, persoonalliseen kohtaamiseen ja vastavuoroisuuteen perustuvassa yhteisöllisyydessä. 
 

Väittelijän painolaatuinen kuva

Väitöskirja verkossa

Avainsanat