Tämä on Akateeminen vartti -podcastin tekstivastine. Linkki podcastin ääniversioon löytyy tekstivastineen alta.
Ulla Kaltiala: Kuuntelet Akateemista varttia, ja minä olen Ulla Kaltiala. Muistisairaus voi alkaa jo työiässä, mutta aina se ei alakaan muistihäiriöillä, vaan ensimmäiset oireet voivat olla jotain ihan muuta. Tänään puhutaan otsalohkodementiasta, ja vieraana on tutkimusryhmän johtaja, dosentti Eino Solje Itä-Suomen yliopiston kliinisen lääketieteen yksiköstä. Tervetuloa.
Otsalohkodementiaa sanotaan salakavalaks muistisairaudeks, minkä takia?
Eino Solje: Tässä oikeastaan kysymyksessä piilee se villakoiran ydin, eli puhutaan muistisairaudesta ilman muistioireita. Tässä muut oireet on vallitsevia, esimerkiks käyttäytymiseen liittyvät oireet, neuropsykiatriset oireet, toiminnanohjauksen oireet, mutta varsinaisia muistioireita ei yleensä tuu vasta kun aika myöhäisessä vaiheessa tautia. Minkä vuoks ehkä potilaat ja omaiset ja sit ehkä myös joskus terveydenhuoltoalan ammattilaiset ei hoksaa ajatella, että kyseessä voisi olla muistisairaus.
Ulla Kaltiala: Minkälaisia ne sit käytännössä on ne muunlaiset oireet?
Eino Solje: Me tiedetään meidän omista potilaista ja tutkimusaineistosta, et ehkä tavallisimpia oireita on, et alkaa tulla ongelmia työpaikalla, rahankäytön kanssa voi alkaa tulla ongelmia. Sit voi tulla tämmösiä käyttäytymiseen liittyviä ongelmia, eli voi olla et ihmisen persoonallisuus alkaa muuttumaan, voi tulla konflikteja läheisten kanssa. Itse asiassa avioero on aika yleinen tässä taudin alkuvaiheessa tai oikeestaan just ennen kuin me hoksataan, että kyseessä on alkava tauti.
Ulla Kaltiala: Onko sit jotain muita tyypillisiä piirteitä, mitä liittyy just otsalohkodementiaan?
Eino Solje: Joo. Taudin kirjo on hyvin vaihteleva, ja osalla tauti on semmonen hyvin vilkas, et tulee paljonkin tämmöstä impulsiivisuutta ja on tämmöinen harkitsemattomia ehkä tekoja, hankintoja. Mut sit osa potilaista on hyvin apaattisia ja vetäytyviä, jolloin meillä voi olla joskus aika vaikea tunnistaa, ihan siis läheisten ja terveydenhuoltoalan ammattilaisten, et onko kyseessä depressio vai onko kyseessä jotain muuta. Se on ehkä semmonen toinen ääripää, mitä me tavataan aika paljon. Sit on tavallisia erilaiset syömiskäyttäytymiseen liittyvät muutokset, että ihminen kenellä on ollu vaikka alkoholinkäyttö hallussa ja yhtäkkiä alkaa kohtuuttomasti maistumaan alkoholi, tai sen käyttö vaikka loppuu jos, sitä on aikaisemmin käyttänyt paljon. Yllättävä tupakoinnin aloittaminen ja vaikka aika isojakin määriä mennä tai sen loppuminen. Joskus tulee vastaan ihan tämmöstä, et ruokavalio kapenee, et syödään pelkkää jäätelöpuikkoa tai sitten tulee tämmöstä hurjaa ylensyömistä. Tai sit ihan tämmöstä, et syödään jotain, mitä yleensä ajatellaan ettei oo syötäväksi kelpaavaa. Että tän tyyppisiäkin oireita voi liittyä siihen.
Ulla Kaltiala: Minkä ikäsillä se yleensä todetaan?
Eino Solje: Tavallisimmin puhutaan myöhäsestä työiästä eli hieman alle 60 vuodesta, et se on keski-ikä. Mutta toisin ehkä kuin moniin muihin muistisairauksiin, niin tähän liittyy aika paljon vaihtelua siinä oireiden alussa. On hyvin harvinaista, että tää alkaa kolmekymppisenä, mutta meillä on varmistettuja tautitapauksia jo 30 ikävuoden tienoilla. Ja sit toisaalta siellä toisessa ääripäässä hyvin ikääntyneillä on paljon sekoittavia tekijöitä täs diagnostiikassa, ja mä luulen ja me tiedetään, et sitä esiintyy joskus myös hyvin vanhalla iällä. Mut et ehkä se tavallisin alkamisikä on siellä myöhäsessä työiässä, hieman ennen eläkeikää.
Ulla Kaltiala: Miten yleinen sairaus otsalohkodementia on?
Eino Solje: Toi on hyvä kysymys, koska ihan tarkkaan kukaan ei sitä tiedä. Diagnostiikka on hirveen vaikeeta, ja me ei pystytä kovinkaan isolle osalle potilaista elinaikana varmasti kertomaan, mistä taudista on kyse. Ja sama ongelma on kaikkialla muualla länsimaissa, et me ei kovin tarkkaan diagnoosiin aina päästä. Me arvioidaan, et näitä työikäisten muistisairauksia olis ehkä noin 10 000 Suomessa ja siitä ehkä 20–30 % vähintään edustais otsalohkodementiaa. Eli puhutaan todennäköisesti tuhansista potilaista, mutta se että mikä se todellinen määrä on, niin siihen ei kovin tarkkaan pysty vastaamaan. Meillä tällä hetkellä sekä tämmösessä eurooppalaisessa konsortiossa pyritään selvittämään sitä, että mikä se eurooppalainen standardi olis, mitä se eurooppalaisittain olis se määrä, ja sitten toisaalta sitä omissa tutkimuksissa, että paljon meillä Suomessa tautia näyttäisi olevan, et me saatais jotain tämmösiä aika karkeita arvioita tarkempaa tietoa.
Ulla Kaltiala: Miten hyvin tiedetään, mistä otsalohkodementia johtuu?
Eino Solje: Osasta me tiedetään hyvinkin. Eli tästä jopa puolet otsalohkodementiasta, toisin kuin muista muistisairauksista, näyttää olevan perinnöllistä. Näistä perinnöllisistä tautimuodoista niin me tiedetään, että merkittävässä osassa on taustalla tunnettu mutaatio, mikä kulkee suvussa. Meillä Suomessa on tämmöstä kromosomi 9:ssä olevaa toistojakson monistumaa hyvin paljon, mikä selittää huomattavan osan meillä suvuittain kulkevista tautimuodoista. Mut sit meillä on suvuittain kulkevia tautimuotoja, mihin me ei oo löydetty mitään syytä. On oletettavaa, et siellä jotain perimässä on, koska se niin vahvasti kulkee suvussa, mut me ei tiedetä vielä. Sitten on olemassa tautia paljon myös siten, et siellä suvussa ei ilmene sitä tautia ennestään, ja näissä tilanteissa niin meillä ei oo oikeestaan minkäänlaista käsitystä, minkäänlaista tarkkaa käsitystä siitä, mistä se voisi johtua. Että meillä on myös ymmärtämys siitä, et onko jotain riskitekijöitä tai altisteita sen puhkeamiselle, mitkä siihen vois johtaa, niin hyvin vaillinaista. Me epäillään, et täs vois olla pään vamma, siitä on useita raportteja maailmalla, ja meidän omissakin aineistossa näyttäytyy, että se voisi olla jollain tavalla yhteydessä. Mut että verrattuna muihin muistisairauksiin, niin meil on hyvin suppea käsitys siitä, mikä tähän johtaa.
Ulla Kaltiala: Eli tiedetäänkö ollenkaan, että voiko itse pienentää sairastumisriskiä?
Eino Solje: Ei. Tällä hetkellä ei voi varmasti ja syvällä rintaäänellä sanoo, että sitä itse vois vähentää sitä riskiä. Toki voidaan suositella, että käyttää pyöräilykypärää ja välttää päävammoja, mut että sekin assosiaatio on niin löyhä, et kovin varmasti ei voida sanoa, et ois mitään tiettyä keinoa, millä vähentää sitä riskiä. Toisin kuin vaikka Alzheimerin taudissa, mistä tiedetään jo paljonkin.
Ulla Kaltiala: Mitä sairastuneen aivoissa tapahtuu ja minkä takia?
Eino Solje: Tässä taudissa on useamman tyyppistä eri patologiaa. Ehkä tavallisin meillä Suomessa on tämmönen TDP-43-proteiini, mitä alkaa ikään kuin sakkautumaan sinne aivoihin. Sitä siellä normaalistikin kulkee, mut jostain syystä sitä alkaa kerääntymään sinne aivoihin, ja se häiritsee hermosolujen normaalia toimintaa, ja sen seurauksena siellä alkaa hermosoluja vähän kerrassaan kuolemaan. Ja aivojen tilavuus alkaa pienenemään, mikä me nähdään sitten magneettikuvissa ja tietokonekuvissa ja muussa kuvantamisessa, ja tyypillisesti siten että ensimmäisenä otsalohkojen alue, tossa heti otsan takana olevat aivorakenteet ja sitten ohimolohkojen eli täällä aivojen sivuilla olevat osat, niiden etuosat alkaa tilavuudeltaan pienenemään. Ikään kuin rapistumaan se aivojen koko.
Ulla Kaltiala: Millanen taudinkulku voi olla eri potilailla? Vaihteleekse?
Eino Solje: Vaihtelee tosi paljon. Me tiedetään, että keskimääräinen taudin eteneminen siitä alusta taudin loppuun on noin kahdeksan vuotta, mutta siinä on niin paljon vaihtelua, että yksilön kohdalla on hyvin vaikeeta arvioida, miten se tauti etenee. Me tiedetään, että on potilaita, kellä tauti on edennyt 20 vuotta, ja tauti on ollu varmistettu, et se todella on tätä tautia ihan 100 % varmuudella, mut hyvin hyvin hitaasti etenevää. Ja sit me tiedetään, et on valitettavasti tapauksia, missä tauti etenee kahdessa kolmessa vuodessa johtaa menehtymiseen siitä oireiden alusta. Se on kummallista, että vaikka samassa perheessä kulkis tietty mutaatio, joka ois varmistettu, niin siinä saman perheen sisälläkin voi olla hyvin merkittävää vaihtelua siinä, että minkä ikäisenä se alkaa ja kuinka pitkään se tauti kestää oireiden alusta loppuun.
Ulla Kaltiala: Eli sitä ei voi ennakoida silloin ku diagnoosi tehdään, että miten se tulee menemään?
Eino Solje: Tällä hetkellä vallitsevien kliinisten työkalujen kanssa ei voi ennakoida, mutta me ollaan tällä hetkellä kehittämässä semmosia diagnostisia laboratoriokokeita, millä näyttäisi olevan myös ennusteellista arvoa. Eli ihan verikokeita ja kenties myös aivo-selkäydinnestenäytteen tutkimuksia, mistä me pystyttäis näkemään jo alkutilanteessa, että minkälainen vauhti sillä taudilla on, kuinka aktiivinen se tautiprosessi on.
Ulla Kaltiala: Mites tällä hetkellä, miten otsalohkodementia yleensä todetaan?
Eino Solje: Kaikista tärkein on, että se potilaan oirekuva sopii siihen tautiin. Eli siitä lähdetään liikkeelle. Tätä tietysti haastaa se, että oirekuvassa on huomattavan paljon vaihtelua, että jotkut on todella kuin hyvin apaattispiirteisiä ja vetäytyviä, toisten taudinkuva sekoittuu psykiatrisiin sairauksiin. No sitten meillä pelkästään oirekuvalla ei voi ketään ketään diagnosoida, eli lähdetään poissulkemaan muita syitä. Eli psykiatriset syyt voi joskus maskeerata, et depressio voi olla semmoinen, mikä sekottuu tähän, ja tietysti ihmisen persoona hieman voi muuttua elämän varrella muutenkin. Ja sitten psykiatriset sairaudet, et voi olla että siellä on joku parannettava tai hoidettava tauti, kuten vaikka kaksisuuntainen mielialahäiriö tai joku psykoosisairaus. Sitten kuvannetaan pää, se kuuluu aina tutkimuksiin, et tietysti aivois vois olla vaikka, hyvin harvinaisia, mut periaatteessa joku kasvain tai muu prosessi, mikä vois olla parannettava tai hoidettavissa oleva. Ja sen takia aivot aina kuvataan. Sit kun sitä diagnoosia lähdetään rakentamaan, niin meillä on paljon tutkimuksia, mistä mikään ei suoraan kerro, että kyseessä ois tää tauti. Et pään kuvantamisesta me saadaan viitteitä, jos siellä on otsalohkojen alueella, ohimolohkojen etuosissa tilavuuskato, niin se lisää vähän todennäköisyyttä sille, et kyseessä on ehkä otsalohkodementia. Sit jos me kuvataan aivojen toiminnallista kuvantamista eli isotooppikuvilla kuvataan sitä, kuinka aktiivisesti eri aivoalueet toimii, niin siitä me saadaan taas lisää vihiä siihen, mikä tauti vois olla kyseessä. Mutta se luotettavuus on parempi kun lantinheitolla, mut ei lähelläkään 100 %. Ja sit me voidaan tutkia aivo-selkäydinnestenäytettä, millä me voidaan, jos se näyttää siltä hyvin vahvasti Alzheimerin taudilta, niin se vähän taas vähentää sitä todennäköisyyttä otsalohkodementian diagnoosille. Neuropsykologin tutkimuksessa voidaan taas saada vähän lisää tai vähän vähemmän todennäköisyyttä sille taudille. Mut että meil ei oo mitään tällä hetkellä yksittäistä testiä, mikä rakentaa sen diagnoosin vaan pienistä palasista saadaan vahvennettua sitä käsitystä tai vähennettyä sitä käsitystä, poislukien perinnöllinen tauti, mikä me voidaan diagnosoida verinäytteestä todettavassa geenimutaatiossa.
Ulla Kaltiala: Miten usein otsalohkodementiaa pidetään jonakin muuna sairautena, että tulee väärä diagnoosi?
Eino Solje: Ainakin 60 % mennään ensin vikaan. Me tiedetään, et näissä meidän perinnöllisissä 100 % varmuudella otsalohkodementiaa olevissa taudeissa, niin on psykiatrisia selvittelyjä kuudesta kaheksaan vuotta ennen sitä taudin diagnoosia. Joka on tietysti on ymmärrettävää, jos se ensioire on, että ihminen apatisoituu tai näyttää depressiiviseltä tai tulee holtittomalta vaikuttavaa käytöstä, niin se on ihan luonteva ensimmäinen paikka, minne lähdetään vastausta etsimään. Mut että se on aika pitkä se aika, et puhutaan useista vuosista, viisikin vuotta voi olla, joskus enemmänkin selvittelyä psykiatrialla ennen kun alkaa tulla semmosia piirteitä taudinkuvaan, että aletaan epäillä jotain etenevää aivosairautta siellä taustalla. Ja sitten näitten ei-perinnöllisten tautimuotojen osalta, niin se voi olla kenties ehkä hieman suurempikin osuus.
Ulla Kaltiala: Millaisia seurauksia väärällä diagnoosilla tai sit sen diagnoosin viivästymisellä on potilaalle?
Eino Solje: Varmaan kaikista isoin on inhimilliset seuraukset. Eli se että jos ajattelee, että kenen tahansa läheisen persoonallisuus muuttuu, käytös muuttuu, voi tulla kenties tämmöstä tarvetta rajoittaa vaikka rahankäyttöä tai ajamista, niin ne on perheyhteisölle monesti aika raskaita raskaita asioita. Ja siihen toisin kuin moniin muihin asioihin, niin ei oo mitään viranomaista tai muuta tahoa, kuka vois, jos yhtäkkiä läheisen käytös muuttuu, niin puuttua tai ottaa pelkästään sillä perusteella vaikka ajokorttia pois. Se että läheisten ymmärrys ja kärsivällisyys on monesti koetuksella, mikä sit ehkä näkyy vaikka avioeroina tai sinä, että yhteydet ja suhteet läheisiin katkeaa. Ja tavallaan mä ajattelen, että kun sille taudille saadaan nimi ja ymmärretään, että kyseessä ei oo tämmönen vapaasta tahdosta riippuva käytöksen muutos vaan sairaus, niin se on jo monelle hirmu iso helpotus. Vaikka tauti on tietysti kammottava, koska sitä ei voida parantaa ja se etenee, niin silti se yleensä on perheyhteisölle helpotus se taudin diagnoosi. Toisaalta sitten lääkehoidon järjestämisen kannalta se on tosi tärkeetä. Otsalohkodementiassa joudutaan joskus käyttämään psykoosilääkkeitä, mut tiedetään että tietyntyyppiset psykoosilääkkeet voi hankaloittaa oirekuvaa, ja on pitkä liuta lääkkeitä, mitä tiedetään, et pitää välttää. Sitten me myös tiedetään, että Alzheimerin tautiin käytettävät lääkkeet on semmosia, mitkä monesti pahentaa oirekuvaa ja niitä ei tulisi käyttää tässä taudissa. Eli lääkehoidon järjestämisessä se on myös tosi tärkeetä.
Ulla Kaltiala: Sä itse johdat kokonaista otsalohkodementian tutkimusryhmää. Millaisia näkökulmia ja tavoitteita teillä on tutkimuksessa?
Eino Solje: Tämä voi kuulostaa vähän ylevältä, mutta kyllä me haluttais löytää oikee diagnoosi varhain ja helpolla ilman että se kuormittaa perhettä, potilasta, läheisiä ja terveydenhuoltoa. Sitten me tietysti haluttais parantaa tauti. Että ei olla ihan vielä siellä, mutta tähän me pyritään. Tämä diagnostiikka on tietysti avain siihen, että me pystytään se parannus tarjoamaan jossain vaiheessa. Eli jos meillä on tauti edennyt tosi pitkälle ennen kuin me se diagnoosi löydetään ja ollaan ihan loppuvaiheessa, niin on ymmärrettävää, että vaikka löytyis kuinka hyvä lääke tai kuinka hyvä hoitokeino, niin niitä aivoja ei sinne kasvateta enää takasin. Eli varhainen diagnoosi, jolloin me pystytään sitten mahdollisia uusia hoitoja kokeilemaan hyvin varhaisessa vaiheessa niille potilaille, ketkä tästä taudista kärsii, niin se on meillä tässä isossa kuvassa se tavoite.
Ulla Kaltiala: Sut valittiin ihan hiljattain vuoden nuoreksi kliiniseksi tutkijaksi. Mitä se kliininen tutkimustyö oikein on käytännössä?
Eino Solje: Mä ajattelen, että se on vähän niin kun yhteysasema. Tietysti lääkäri on se, tutkijalääkäri kuka on potilaitten kanssa tekemisissä ja kysyy heitä mukaan tutkimukseen ja saa potilailta hyviä tutkimuskysymyksiä myös. Että välillä esittää semmosia kysymyksiä, että siihen ei löydy vastausta, ja sit sitä pitää selvittää meidän tutkimuksissa. No sit me tehdään niissä potilaiden kliinisissä tutkimuksissa, on ne vaikka oireseuloja tai pään kuvantamista, niin niitä analysoidaan ja suhteutetaan siihen potilaan oirekuvaan. Sitten me otetaan näytteitä ja toimitetaan niitä meidän partnereille. Meillä on yliopistolla esimerkiksi AIV-instituutissa tutkimusjohtaja Anna-Kaisa Haapasalon ryhmä, missä tutkitaan sitten potilaan ihosoluista kasvatettavien kantasolumallien avulla tautimekanismeja. Monenlaista semmosta yhteistyötä eri kumppaneiden kanssa ja semmosta koordinointia sekä potilaan kliinisten tietojen ja näytteiden yhteensovittamiseksi kaiken muun tutkimustiedon kanssa. Ja toisaalta sitä tulkintaa, että kun tehdään tutkimuslöytöjä, perustutkimuksellisiakin löytöjä, et mikä se vaikutus on ja miten me voidaan sitä soveltaa sinne potilaiden ja sairaalan arkeen.
Ulla Kaltiala: Mitä vois mainita esimerkkinä teidän tutkimusten tuloksista tähän asti? Onko jotain erityisen tuoretta tai jotain, mitä ite oot pitänyt erityisen merkittävänä?
Eino Solje: No joo. Me tunnistettiin tässä hiljattain, että tämmönen verestä mitattava neurofilamentti, tämmönen hermosoluista vapautuva merkkiaine, niin se pystyy luotettavasti erottelemaan potilaat terveistä ja sitten niistä, kenellä on psykiatrinen sairaus. Ajatellen nyt sitä, että iso osa meidän potilaista ohjautuu oikeeseen diagnoosiin aika pitkien psykiatristen selvittelyjen kautta, niin se että meillä ois tämmönen seulova testi, jolla voidaan tunnistaa potilaat, kenellä on kyseessä etenevä aivosairaus ja erotella heidät sitten niistä, kenellä on heidän hoitonsa ja mahdollinen parantava hoito löytyy psykiatrialta tai kenties joltain muulta alalta. Niin ehkä tämä verikoe ja sen osoittaminen näppäräks työkaluks tässä seulonnassa, niin se ois ehkä viimeaikaisista tuloksista tärkeimpiä.
Ulla Kaltiala: Jos aattelee että mitä sit nyt on menossa tällä hetkellä otsalohkodementian tutkimuksissa, niin mitä vois mainita, et mitä on erityisesti pinnalla? Ihan teidän omassa tutkimuksessa tai sit maailmalla muutenkin?
Eino Solje: Näistä laboratoriotutkimuksista niin toi äsken mainitsemani neurofilamenttini, niin se on seulova, mutta sillä ei pystytä erottelemaan, mistä taudista on kyse. Nyt me pyritään pääsemään käsiksi siihen, että voitais potilaan aivo-selkäydinnestenäytteestä, kun hänet on ensin seulottu, et hän jotain tautia sairastaa, niin siitä osoittamaan hyvin varhaisessa vaiheessa hyvinkin varmasti, et mistä taudista on kyse. Sitten me kehitetään tämmösiä TMS-menetelmiä, eli siten että aivoihin annettavalla kallonulkoisella magneettipulssilla, mikä on hyvin vaaraton ja helposti toteutettavissa verrattuna vaikka magneettikuvantamiseen, että sillä pystyttäisiin tunnistamaan potilas ja ehkä osoittamaan, minkä tyyppisestä lääkehoidosta hän saattaisi hyötyä. Me tutkitaan tätä yleisyyttä sekä Suomessa että sitten ollaan näissä kansainvälisissä konsortiossa mukana. Me selvitetään myös sitä, että minkälaisia yhteiskunnallisia ilmiöitä tähän liittyy. Näyttääkö vaikka siltä, että ennen taudin puhkeamista niin muuttuuko tulotaso, tapahtuuko työpaikassa tai kenties perhesuhteissa semmosia muutoksia, ihan tuhansien potilaiden aineistossa, mitkä sit vois heijastella tätä tautia. Ja sen lisäks me tutkitaan nyt myös uutena linjana sitä, että miten tämä tauti vaikuttaa siihen, että potilas voi tehdä itseään koskevia päätöksiä. Eli Alzheimerin taudissa on aika helppoa, että jos ihminen ei muista asioita, niin silloin hän kenties ei voi tehdä testamenttia. Mut jos potilas muistaa asioita, mutta hänen käytöksensä on hetken mielijohteesta tapahtuvaa ja hän saattaa tuhlata rahat hetken mielijohteesta, niin miten hän voi tehdä testamentin tai milloin hän on oikeustoimikelpoinen tekemään muita itseään koskevia ratkaisuja? Tai milloin tämmöstä tautia sairastava voi tehdä vaikka sopimuksia ja myydä omaisuuttaan? Niin tätä me selvitetään yhdessä oikeustieteilijöiden kanssa.
Ulla Kaltiala: Muistisairauksia ylipäätään ei toistaiseksi pystytä parantamaan, vaikka niitä on tutkittu valtavasti. Jaksatko sä ite uskoo, että esimerkiks näihin työikäisten muistisairauksiin löytyy parantava lääke?
Eino Solje: Mä uskon, että ensin me löydetään hoito nimenomaan työikäisten muistisairauksiin. Et nää on tavallaan puhtaampia tauteja kuin ikääntyneemmillä siinä mielessä, että kun on ikääntynyt ihminen, niin siellä on monesti sekoittavia tekijöitä paljon mukana. Voi olla huono näkö, voi olla liikuntakyky niin huono, että tavallaan se sosiaalisen elämän kaventuminen muuttaa ja sekottaa oirekuvaa. Voi olla pieniä infarkteja päässä, mitkä sekottaa sitä diagnostiikkaa, ja niin edespäin. Mut että kun meillä on 50-vuotias potilas, niin siellä on harvoin niin paljon sekoittavia tekijöitä, etteikö me päästäis ikään kun suoraan siihen oikeeseen tautiin ja patologiaan käsiksi. Kollegat aina kertoo, että kymmeniä vuosia sitten kerrottiin jo, että kymmenen vuoden päästä on lääke Alzheimerin tautiin, mut että mä uskon et nyt se kymmenen vuotta on lähempänä kun aikasemmin.
Ulla Kaltiala: Sä oot ite jo nuorena tutkijana saanut paljon aikaan ja saanut myös monenlaista tunnustusta. Olis kiva kuulla, mikä sua motivoi tutkijana ja millaisella reseptillä syntyy korkeatasoista tutkimusta?
Eino Solje: No, innokkaat potilaat, ketkä innostuu näistä asioista ja aiheista ja kysyy hyviä kysymyksiä, se on yksi tosi tärkeä asia. Innokkaat kollegat, ja tämmösiä hyvin älykkäitä ja innovatiivisia kollegoja, niin heidän innostus tarttuu tosi helposti. Ja sit tietysti se, että kun tämä on tavallaan niin ehkä tempoilevaakin tutkimuks, että tietysti tehdään pitkäjänteisesti tietyn tavoitteen vuoksi asioita, mut sitten projektit vaihtuu ja alatutkimukset vaihtuu hyvinkin nopeasti ja on paljon päällekkäisiä samanaikaisia hankkeita, ja oikeastaan mihinkään ei ennätä leipääntymään. Sitten tavallaan tässä ehkä tuntuu siltä, et ei oikein tunnu työltäkään aina tää, et on kivoja ja kiinnostavia projekteja, joita haluaa joskus sitten lasten mentyä nukkumaan illallakin haluaa jatkaa niitten parissa, kun on vaan niin kiinnostavaa. Että ehkä se työn vaihtelevuus on sitä, mikä saa pysymään innon aika korkeena.
Ulla Kaltiala: Kuuntelit juuri Akateemista varttia. Minä olen Ulla Kaltiala, ja haastateltavana oli otsalohkodementian tutkimusryhmän johtaja, dosentti Eino Solje. Kiitos seurasta.