Rikosprosessioikeuden alaan kuuluva väitöskirja tarkastetaan yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunnassa Joensuun kampuksella. Väitöstilaisuutta voi seurata myös verkossa.
Salaisten pakkokeinojen käytön yhteydessä esitutkintaviranomaisille kertyy usein myös tietoa, joka ei liity tutkittavana olevaan rikokseen. Tätä niin sanottua ylimääräistä tietoa voidaan käyttää vain rajatuissa tilanteissa. Tuoreen väitöstutkimuksen mukaan ylimääräistä tietoa koskeva lainsäädäntö edellyttää uudelleenarviointia, sillä nykyiset rajaukset synnyttävät merkittäviä jännitteitä epäillyn ja asianomistajan perusoikeuksien välille ja herättävät kysymyksen lainsäädännön yhteiskunnallisesta tarkoituksenmukaisuudesta.
Hallintotieteiden maisteri Tuomas Ikonen tutkii prosessioikeudellisessa väitöskirjassaan salaisella pakkokeinolla kertyneen ylimääräisen tiedon käyttämistä.
Vuoden 2014 lakiuudistuksen jälkeen ylimääräisen tiedon hyödyntäminen on ollut mahdollista vain pakkokeinolaissa tarkasti rajatuissa tilanteissa. Käytännössä tämä voi tarkoittaa, että esimerkiksi törkeän huumausainerikoksen tutkinnassa telekuuntelulla saatu tieto varastetun, 10 000 euron arvoisen mönkijän sijainnista ei oikeuta etsintään, jos kyse on ”vain” varkaudesta. Esimerkki havainnollistaa, kuinka nykyinen oikeustila voi samanaikaisesti heikentää asianomistajan oikeussuojaa ja jättää viranomaiset vaikeaan tilanteeseen: tieto on olemassa, mutta sen käyttäminen rikoksen selvittämisessä ei ole sallittua.
– Etenkin mönkijän omistajan näkökulmasta tilanne voi olla vaikeasti ymmärrettävissä, Ikonen toteaa.
Tällaiset tapaukset kuvaavat Ikosen mukaan kuitenkin vain kokonaisuuden pintaa, koska taustalla on laajempia kysymyksiä, jotka liittyvät ylimääräistä tietoa koskevan lainsäädännön perusteisiin. Tältä osin sääntely poikkeaa selvästi suomalaisen todistusoikeuden perinteestä, joka on 1800-luvulta lähtien nojannut vapaan todistelun ja todistusharkinnan periaatteisiin.
– Viime kädessä kyse on yksityiselämän suojan ja rikosten selvittämisintressin välillä olevasta tasapainosta, jota ei ole toistaiseksi onnistuttu löytämään, Ikonen kiteyttää.
Tämän tasapainon löytäminen käy entistä vaikeammaksi muuttuvassa toimintaympäristössä, jossa teknologinen murros kasvattaa jatkuvasti viranomaisten hallussa olevan ylimääräisen tiedon määrää ja samanaikaisesti yhteiskunnan turvallisuushaasteet monimutkaistuvat. Kehityssuunta näkyy esimerkiksi laittomien aseiden ja räjähteiden lisääntyneenä saatavuutena.
Nykyinen sääntely on ristiriitaista
Suomessa ylimääräisen tiedon käyttörajoituksia on perusteltu luottamuksellisen viestin salaisuudella ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöllä. Näihin lähtökohtiin perustuen ylimääräistä tietoa kerryttäviksi on määritelty seitsemän pakkokeinoa, joita kaikkia toteutetaan kohdehenkilön tietämättä.
– Ristiriitaista on, että osa näistä pakkokeinoista ei puutu lainkaan luottamuksellisen viestin salaisuuteen. Jos taas esimerkiksi varastettua mönkijää koskeva tieto saadaan epäillyn puhelimeen kohdistetussa laite-etsinnässä, sitä voidaan käyttää sekä todisteena että pakkokeinon perusteena, Ikonen huomauttaa.
Tutkimuksen keskeinen väite on, että nykylainsäädäntö ei tosiasiallisesti vahvista rikoksesta epäillyn ja syytetyn luottamuksellisen viestinnän suojaa. Kun viestin sisältö on kerran tullut viranomaisen tietoon lainmukaisen pakkokeinon seurauksena, sen hyödyntäminen toisessa asiayhteydessä ei enää merkitse uutta puuttumista viestin salaisuuteen perustuslain tarkoittamalla tavalla.
Näin ollen ylimääräisen tiedon sääntelyä on arvioitava perusoikeuksien yleisten rajoitusedellytysten valossa. Käytön on perustuttava lakiin ja oltava hyväksyttävää, oikeasuhtaista sekä ihmisoikeusvelvoitteiden mukaista. Lisäksi sääntelyn on turvattava tehokkaat oikeusturva- ja valvontamekanismit.
Tutkimuksessa esitetään muutoksia nykyiseen lainsäädäntöön
Väitöskirjansa johtopäätöksenä Ikonen esittää lainsäädäntömuutoksia, joiden myötä ylimääräistä tietoa voitaisiin käyttää muun muassa vankeusuhkaisten omaisuusrikosten sekä ampuma-ase- ja räjähderikosten selvittämisessä. Tavoitteena on löytää tasapainoisempi ratkaisu epäillyn ja asianomistajan perusoikeuksien välille sekä vastata paremmin nykyisiin turvallisuushaasteisiin.
Ruotsissa samansuuntainen uudelleenarviointi on jo tehty, sillä vuodesta 2023 lähtien ylimääräisen tiedon käyttäminen on maassa ollut sallittua suhteellisuusperiaatteen rajoissa. Lainmuutoksen taustalla on näkemys siitä, että aiemmat käyttörajoitukset heikensivät asianomistajan oikeussuojaa ja vaikeuttivat rikosvastuun toteutumista ilman riittäviä perusteita.
– Toivon, että väitöstutkimukseni voi osaltaan avata Suomessa vastaavaa periaatteellista keskustelua siitä, millaisiin rikoksiin ja millaisin takein ylimääräistä tietoa voidaan käyttää. Lopulta kyse on siitä, millaisia arvoja rikosprosessilla haluamme yhteiskuntana suojata, Ikonen päättää.
Ikosen väitöstutkimus koostuu neljästä osatutkimuksesta ja yhteenveto-osasta. Menetelmällisesti tutkimuksessa yhdistyvät lainopillinen analyysi, salaisen tiedonhankinnan valvontaa tekevien virkamiesten haastattelut ja niiden analyysi sekä lainsäädännön kehittämistarpeita arvioiva de lege ferenda -tutkimus.
HTM Tuomas Ikosen oikeustieteiden alaan kuuluva väitöskirja Ylimääräisen tiedon problematiikka – Tutkimus salaisella pakkokeinolla kertyneen ylimääräisen tiedon käyttämisestä tarkastetaan yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunnassa 12.12.2025 klo 12.15 salissa AT100. Tilaisuutta voi seurata myös verkossa. Vastaväittäjänä toimii professori Mikko Vuorenpää Lapin yliopistosta ja kustoksena apulaisprofessori Heikki Kallio Itä-Suomen yliopistosta.
Lisätietoja:
Tuomas Ikonen, p. 040 765 5191, tuomas.ikonen(at)uef.fi