Vähemmän pakkoa ja väkivaltaa

Pakon käytön vähentäminen psykiatrisessa hoidossa voi parantaa sekä potilaiden että hoitajien turvallisuutta.

Teksti Ulla Kaltiala Kuva Raija Törrönen

Tahdosta riippumattomassa hoidossa olevaa potilasta voidaan rajoittaa pakkotoimin, jos hän on vaaraksi itselleen tai muille. Keinoja ovat esimerkiksi eristäminen, sitominen, kiinnipitäminen ja lääkitys.

Keskustelu pakon käytön vähentämisen tarpeesta lisääntyi vuosituhannen vaihteessa. Varoittavana esimerkkinä ja suunnannäyttäjänä toimi USA. Siellä pakonvähennys vauhdittui, kun Hartford Courant -lehti uutisoi satoja pakkotoimiin liittyviä potilaskuolemia – jopa lasten kuolemia.

– Tukehtuminen ja sydänpysähdys ovat yleisimpiä kuolinsyitä esimerkiksi maahan painettaessa. Monet sairaudet ja lääkitykset lisäävät kuolemanriskiä, toteaa oikeuspsykiatrian erikoislääkäri, LT Anu Putkonen.

Suomen sairaaloissa riskejä on pyritty vähentämään väkivaltatilanteiden hallintakoulutuksilla. Putkosen mukaan oheistuotteena tuli virheellinen ajatus eristyksestä ja sitomisesta hoitona. Potilaiden näkökulmasta pakon käyttö on nöyryyttävää, rankaisevaa ja pelottavaa eikä edistä vihanhallintaa. – Rajoittamistilanteet ovat vaarallisia kaikille läsnäolijoille, lisäävät stressiä ja heikentävät hoitotuloksia.

– Väkivaltaisilla potilailla on usein väkivaltaan ja kaltoinkohteluun liittyviä traumoja, joita pakkotilanne tuo pintaan, sanoo työnohjaaja ja psykoterapeutti, FT, TM Olavi Louheranta.

Suomessa runsas pakkotoimien käyttö ja suuret erot sairaaloiden välillä ovat herättäneet huolta. Vuonna 2009 tavoitteeksi asetettiin vähentää pakon käyttöä psykiatrisessa sairaalahoidossa 40 prosentilla.

Kuopiosta saatiin tutkimustietoa tavoitteen tueksi. Niuvanniemen oikeuspsykiatrinen sairaala hoitaa syyntakeettomina väkivaltarikokseen syyllistyneitä sekä erityisen vaikeahoitoisia ja vaarallisia henkilöitä, joilla on psykoosisairaus. Niuvaan keskittyy myös Itä-Suomen yliopiston oikeuspsykiatrian koulutus ja tutkimus. Täällä osoitettiin, että pakon käyttöä voidaan vähentää turvallisesti potilasväkivallan lisääntymättä.  

Kyseessä oli maailman ensimmäinen satunnaistettu kontrolloitu tutkimus aiheesta. Vuosina 2008–2009 Putkosen, Louherannan ja ylihoitaja Satu Tuovisen työryhmä perehtyi USA:ssa kehitettyyn toimintamalliin, esitteli sen koko sairaalalle ja toteutti intervention. Kaksi osastoa toimi verrokkeina ja kaksi tutkimusosastoina, joita koulutettiin ja tuettiin pakkokeinojen vähentämisessä. Tulokset sisältyvät myös Tuovisen alkuvuonna julkaistuun väitöskirjaan.

Tutkimusosastot vähensivät pakkoa verrokkiosastoja enemmän, väkivalta väheni molemmissa. Koko sairaalassa eristys- ja sitomisaika laski 180 tunnista 60 tuntiin sataa hoitopäivää kohden.

– Huomiota herätti, että hoitajille aiheutui enemmän sairauspoissaoloja väkivallan hallintakoulutuksista kuin potilasväkivallasta, Putkonen kertoo.

Sairaalassa on sittemmin kehitetty aggressiivisen potilaan kohtaamiskoulutus, jossa potilaan maahan rajoittamisen sijaan korostuu väkivallan yksilöllinen ehkäisy laukaisevia toimintatapoja välttämällä.

Pakonvähennys ja turvallisuuden lisääminen vaativat monitasoista hoitokulttuurin muutosta. Niuvassa omaksuttiin kuusi ydinstrategiaa, joihin kuuluu henkilöstön kehittämisen lisäksi aktiivinen muutosjohtajuus, tilastotiedon keruu kehittämisen pohjaksi, ennaltaehkäisytyökalujen käyttö, potilaiden osallisuus sekä pakko-, väkivalta- ja vähältä piti -tilanteiden juurianalyysit. Pian julkaistavat tulokset toimintamallin vaikutuksista väkivallasta johtuvien sairauspoissaolojen ehkäisyssä ovat lupaavia. – Hyötyjinä ovat sekä hoitajat, potilaat että maksajat.

– Potilaan kanssa tehdään turvasuunnitelma, jossa selvitetään laukaisevat tekijät, varomerkit ja rauhoittumiskeinot. Tilanteessa, jossa ennen olisi oltu jo kiinni potilaassa, annetaan aikaa ja tilaa rauhoittua. Sitten neuvotellaan ja annetaan valintamahdollisuuksia, Louheranta toteaa.

Niuvassa on nykyisin tarjolla laaja kirjo kuntouttavia hoitoja, jotka tukevat esimerkiksi stressin, aggressiivisuuden ja ahdistuksen hallintaa ja harhojen kanssa pärjäämistä. Tunteita voi viilentää rauhoittumishuoneessa tai jopa avannossa. Yksilölliseen viikko-ohjelmaan voi sisältyä myös vaikkapa pihatöitä, tanssia, bändi- ja kaverikoiratoimintaa.  

– Mielekäs tekeminen vähentää levottomuutta, mutta antaa myös mahdollisuuden nähdä itsensä muussakin kuin pelkän pitkäaikaispotilaan roolissa.

Uusien toimintatapojen kehittäminen kaikilla osastoilla on kuitenkin hidasta. – Muutokset eivät pysy ilman jatkuvaa tukea ja seurantaa. Tässä johto on avainasemassa, toteaa Putkonen, joka toimi asiantuntijana myös THL:n pakon vähentämistä edistävässä työryhmässä.  

Louherannan mukaan on ymmärrettävää, että vaatimus työtapojen muuttamisesta kohtaa vastarintaa. – Vaikeahoitoisten potilaiden parissa kyynistyy helposti, mutta kaikki ovat tulleet alalle auttaakseen. Potilaslähtöisyys antaa siihen parempia välineitä kuin pakon ja vallan käyttö.

Pakkotoimien käyttö Suomessa psykiatrisessa erikoissairaanhoidossa vuosina 2006–2015 (päättyneet hoitojaksot). Lähde: THL tilastoraportti 21/2017.
Julkaistu Saima-lehdessä 1/2018.