Takaisin

Tuomioistuinten ratkaisuissa merkittäviä alueellisia eroja

Väitös rikos- ja prosessioikeuden ja rikollisuuden tutkimuksen alalta

Väittelijä: HTM Mika Sutela

Aika ja paikka: 10.6.2016 klo 12, Agora AT100, Joensuun kampus

Suomen yleisten tuomioistuinten – käräjäoikeudet, hovioikeudet ja korkein oikeus – ratkaisutoiminnassa luotetaan vakiintuneeseen oikeuskäytäntöön, mutta tästä huolimatta oikeudellisessa päätöksenteossa on havaittavissa alueellisia eroja, osoittaa hallintotieteiden maisteri Mika Sutelan väitöstutkimus.

Sutelan tutkimuksen tavoite oli tuottaa tietoa siitä, kuinka yhdenmukaista oikeudellinen päätöksenteko on Suomessa, sekä niistä tekijöistä, jotka tilastollisesti vaikuttavat rangaistuksen määräämiseen erityisesti törkeissä rattijuopumusrikoksissa.

Tilastollisen analyysin keskeinen kysymys oli, onko suomalaisten tuomioistuinten välillä havaittavissa systemaattisia eroja seuraamusten ankaruudessa. Näin tutkimus pyrki pääsemään kiinni niihin lainsäädännön ulkopuolisiin tekijöihin, jotka saattavat vaikuttaa tuomioiden ankaruuteen. Tutkimuksessa vahvimpina ns. ei-oikeudellisina tekijöinä nousivat esiin alueellisuus ja muutoksenhaussa muutosta hakeva taho.

Helsingin ja Keski-Suomen käräjäoikeuksissa eriävät vankeuskäytännöt

Sutela havaitsi käräjäoikeuskohtaisia eroja törkeistä rattijuopumusrikoksista annettujen tuomioiden rangaistuslajien jakaumissa.

Tyypillisesti törkeästä rattijuopumuksesta tuomittu rangaistus oli 60 vuorokauden ehdollinen vankeus ja sen oheen tuomittu 30 päiväsakon sakkorangaistus.

Tutkimuksen mukaan Helsingin käräjäoikeudessa tuomittiin pääsääntöisesti ehdollista vankeutta oheissakon kanssa, jopa uusijoille. Sen sijaan Kymenlaakson käräjäoikeudessa uusija ei koskaan selvinnyt ehdollisella tuomiolla. Keski-Suomen käräjäoikeudessa puolestaan jopa ensikertalaisille tuomittiin ehdotonta vankeutta. Keski-Suomen käräjäoikeuden rangaistuskäytäntö vaikuttaa myös yleisesti ottaen tavallista ankarammalta.

Törkeästä rattijuopumuksesta tuomittiin ehdollista vankeutta ja sen ohessa sakkoa lähes aina paitsi Pohjois-Karjalan (ent. Joensuun) käräjäoikeudessa, jossa oheissakon käyttöaste on ollut muuta maata alhaisempi. Kaikissa käräjäoikeuksista Etelä-Karjalan käräjäoikeus on ollut aktiivisin oheissakon käytössä. Yksi selitys Pohjois-Karjalan suhteellisesti alhaiselle oheissakon käyttöasteelle voi olla se, että Joensuussa oheissakkoa ei tuomita sellaisille syytetyille, joilla ei ole säännöllisiä tuloja tai eläkettä, ja säännöllistä tuloa nauttivillekin ainoastaan uusimistapauksissa.

Tutkimuksen mukaan vaikuttaa sille, että oikeuskäytännössä ehdollisesta vankeudesta ja oheissakosta yhdessä on syntynyt uusi rangaistuslaji, jota käytetään säännöllisesti nimenomaan törkeässä rattijuopumuksessa.

Tutkimus selvitti lisäksi muun muassa syyttäjien vaatimusten ja annettujen tuomioiden vastaavuutta törkeissä rattijuopumustapauksissa. Tutkimusaineistossa mukana olleista seitsemästä käräjäoikeudesta yhdessä, Keski-Suomen käräjäoikeudessa, lähes kolmannes tuomioista lieveni siitä, mitä syyttäjä oli esittänyt.

Sutelan mukaan rangaistuskäytäntöjen eroihin voivat vaikuttaa muun muassa paikalliset ja alueelliset tavat ja perinteet, mutta tarkkoja syitä eroihin on vaikea todentaa.

Muutoksenhaussa eroja hovioikeuspiirien sisällä

Oikeudellisen päätöksenteon alueellinen epäyhtenäisyys näkyi myös käräjäoikeuden ratkaisun muutoksenhaussa hovioikeuteen. Törkeissä rattijuopumusasioissa valituksen menestymiseen valittajan kannalta on ainakin ennen vuonna 2011 voimaan tullutta jatkokäsittelylupajärjestelmää vaikuttanut käräjäoikeus, jonka tuomiosta on valitettu.

Tutkimuksen mukaan muutoshakemuksen menestymismahdollisuudet ovat suhteellisen heikot, kun hakijana on yksityinen henkilö, joka on syyllistynyt törkeään rattijuopumukseen ajettuaan henkilöautolla voimakkaassa päihtymystilassa. Sen sijaan todennäköisyys ratkaisun muuttumiselle kasvaa huomattavasti, kun muutosta hakee viranomaistaho, esimerkiksi syyttäjä, tai jos yksityinen muutosta hakeva henkilö on syyllistynyt törkeään rattijuopumukseen jollakin muulla moottoriajoneuvolla.

Tutkimus tarkasteli myös vuonna 2011 voimaan tulleen jatkokäsittelylupajärjestelmän soveltamiskäytäntöjä vuosina 2011–2013. Jatkokäsittelylupahakemusten hylkäävien ratkaisujen osuuksissa kaikista hovioikeuksien ratkaisuista oli eroja sen mukaan, minkä käräjäoikeuden ratkaisuun lupaa haettiin. Tulos osoitti, että hovioikeuspiirien sisällä oli eroja: Helsingin hovioikeudessa Tuusulan käräjäoikeuden ratkaisuja koskeneita jatkokäsittelylupahakemuksia hylkääviä ratkaisuja oli noin kolmannes kaikista ratkaisuista, mutta Helsingin käräjäoikeuden ratkaisuja koskeneita lupahakemuksia hylkääviä ratkaisuja oli ainoastaan vajaa neljännes kaikista ratkaisuista.

Lisäksi Vaasan hovioikeudessa Keski-Suomen käräjäoikeuden ratkaisuja koskeneita jatkokäsittelylupahakemuksia hylkääviä ratkaisuja oli noin neljännes kaikista ratkaisuista, mutta Pohjanmaan käräjäoikeuden ratkaisuja koskeneita lupahakemuksia hylkääviä ratkaisuja oli 15 prosenttia kaikista ratkaisuista.

Tutkimuksen tilastollisissa analyyseissä hyödynnettiin sekä tapaustasoista tuomioistuinten aineistoa että Tilastokeskuksen virallisia rangaistustilastoja vuosilta 2005–2013. Vastaavaa empiiristä oikeustutkimusta on tehty vähän Suomessa.

Hallintotieteiden maisterin Mika Sutelan rikos- ja prosessioikeuden ja rikollisuuden tutkimuksen alaan kuuluva väitöskirja Arbitrium an decisio – Oikeudellisen päätöksenteon yhtenäisyys yleisissä tuomioistuimissa tarkastetaan Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunnassa. Vastaväittäjinä toimivat dosentti Jussi Pajuoja Eduskunnan oikeusasiamiehen kansliasta ja dosentti Mikko Aaltonen Helsingin yliopistosta sekä kustoksena professori Matti Tolvanen Itä-Suomen yliopistosta.

Väittelijän painolaatuinen kuva on osoitteessa:

https://kuvapankki.uef.fi/A/UEF+kuvahakemisto/9898?encoding=UTF-8

Väitöskirja luettavissa verkossa:

http://epublications.uef.fi/pub/urn_isbn_978-952-61-2097-3/