Tie tutkijaksi

Kiinnostuin sosiaalipsykologiasta ensi kertaa lukio-opintojeni aikana, psykologian opintojen yhteydessä. Toisaalta olin kiinnostunut myös liikuntaan ja terveyteen liittyvistä aloista. Päädyinkin hakeutumaan sekä sosiaalipsykologiaan että fysioterapeuttikoulutukseen yhtä aikaa. Pääsin kumpaankin – valitsin sosiaalipsykologian. Pääaineeni ohessa opiskelin sosiologiaa, psykologiaa ja kasvatustiedettä.

Tutkinto-opintojeni aikana tein sivutoimisesti erityyppisiä töitä, ja opintojen loppuvaiheessa ja tutkintoni suorittamisen jälkeen suuntauduin etenkin opetus- ja ohjaustehtäviin. Toteutin maisteriksi valmistuttuani monipuolisesti yksilö- ja ryhmämuotoista ohjausta ja opetusta niin nuorille kuin aikuisillekin. Työskentelin esimerkiksi avointa yliopisto-opetusta ja täydennyskoulutusta tarjoavissa koulutusorganisaatioissa, ammatillisessa koulutuksessa ja ammattikorkeakoulussa. Opetin sosiaalipsykologiaa ja sen soveltamista muun muassa työyhteisöjen tarkastelemiseen sekä tutkimus- ja kehittämismenetelmiä ihmisten toiminnan ja käsitysten selvittämiseksi. Näissä tehtävissä minulle oli suuresti hyötyä opiskelun myötä saamastani sosiaaliseen vuorovaikutukseen ja ryhmätoimintaan liittyvästä tietämyksestä.

Opetus- ja ohjaustehtävien lisäksi työskentelin muutamissa projekteissa, joissa pääsin soveltamaan sosiaalipsykologiaa etenkin mielenterveys- ja päihdetyöhön ja kuntoutukseen. Esimerkiksi sosiaalipsykologiset teoriat ihmisen toiminnan sosiaalisesta kontekstista, minuudesta, identiteetistä, tunteista, rooleista, arvoista, asenteista, normeista ja kulttuurin, ryhmien ja yksilöiden välisistä suhteista osoittautuivat antoisiksi käytännön työssä.

Erilaisten yliopiston ulkopuolisten työtehtävien aikana minulle alkoi viritä kiinnostus tutkimuksen tekemiseen. Eräänä toistuvasti mieltäni vaivaavana kysymyksenä oli, miksi sosiaalisista taidoista puhuaan niin runsaasti, ehkä enemmän kuin joitakin vuosia sitten, ja mitä näillä taidoilla oikeastaan tarkoitetaan ja mikä niiden merkitys on. Uteliaisuuteni johti lopulta siihen, että hain paikkaa nk. tutkijakoulusta, ja onnekseni näin järjestyi mahdollisuus tehdä tutkimusta ansiotyönäni. Ryhdyin tekemään sosiaalipsykologian jatko-opintoja ja väitöskirjatutkimusta sosiaalisista taidoista työelämässä ja tarkemmin sanottuna tekniikan alalla.

Tutkimuksen ohessa tein vaihtelevassa määrin opetus- ja ohjaustehtäviä ja suoritin myös ammatilliset opettajaopinnot. Tohtoriksi valmistumiseni jälkeen tutkimustehtävät alkoivat vetää yhä voimakkaammin puoleensa. Minulle tarjoutuikin mahdollisuus työskennellä organisaatiossa, jossa pääsin yhdistämään pitkällisen kiinnostukseni terveyteen ja liikkumiseen ja tietynlaiseksi henkiseksi kodikseni muotoutuneen sosiaalipsykologian. Tällä hetkellä teen tutkimus- ja projektitehtäviä erikoistutkijana Liikunnan ja kansanterveyden edistämissäätiön LIKES-tutkimuskeskuksessa. Yhdistelen ja sovellan monin tavoin maisteriopintojen tarjoamaa perustaa ja väitöstutkimusprosessini myötä karttumaa syventävää teoreettista ja menetelmällistä osaamista sosiaalipsykologiasta. Kiinnostuksen kohteenani on erityisesti vähäinen liikkuminen ja se, kuinka se liittyy esimerkiksi kulttuureihin, elämäntapaan, arkeen, identiteettiin, rooleihin, arvoihin, asenteisiin ja käsityksiin sekä sosiaalisiin suhteisiin. Tutkimustiedon perustalta suunnittelen ja koordinoin käytännöllisiä kehittämisprojekteja liikkumisen ja terveyden edistämiseksi ja ideoin tieteellisiä tutkimusaiheita ja -tapoja.

Anita Saaranen-Kauppinen
 

Apurahatutkijana

Aloitin sosiologian opinnot avoimessa yliopistossa 2000-luvun alussa, koska en päässyt ensimmäisellä yrittämällä sisään yliopistoon. Silloin meille kerrottiin, että tulette varmasti saamaan kaikki ihan hyväpalkkaisen, siistin sisätyön tällä tutkinnolla. Valitsin sosiologian ensisijaisesti siksi, että se kuulosti mielenkiintoiselta, en niinkään ajatellut sitä työllistymisen kannalta. Seuraavana vuonna yliopiston ovet aukesivatkin ja aloitin sosiologian opinnot. Valitsin sivuaineiksi yhteiskuntapolitiikan ja naistutkimuksen. Koetin myös hallintotieteitä ja joitakin muitakin sivuaineita, joiden ajattelin olevan järkeviä työllistymisen kannalta, mutta koska todellista kiinnostusta ei ollut, tuntui opintojen tekeminen näihin suossa tarpomiselta. Päädyin siis keskittymään vain niihin tieteenaloihin, jotka oikeasti kiinnostivat.

Opintoni yliopistossa kestivät aika kauan, koska kävin välillä vaihdossa ja perustin perheenkin. Mielenkiintokin tuntui hiipuvan ja huomasin, että aika moni opiskelutoveri valmistui suoraan työttömyyskortistoon. Osa sai myös hyviä töitä. Päätin tehdä maisterin tutkinnon loppuun, koska en oikein parempaakaan keksinyt.

Gradun tekemisen aikaan ihastuin tutkimuksen tekemiseen ja kirjoittamiseen. Minusta oli ihanaa kirjoittaa kaikessa rauhassa, öisinkin. Ahmin kirjallisuutta ja ihastelin hienoja teoksia ja kunnianhimoisia tutkimuksia. Tein harjoittelun yliopiston ulkopuolella eräässä projektissa; oli ihan hauskaa olla ”oikeissa töissä”, mutta kaipasin koko ajan enemmän kirjoittamista. Gradun jälkeen olikin jo itsestään selvää hakea jatko-opiskelijaksi.

Vuoden ajan hain rahoitusta säätiöiltä väitöskirjalle, viilasin tutkimussuunnitelmaa, luin ja tein joitakin pieniä töitä yliopistolla. Epävarmuus tulevasta oli suoraan sanoen kamalaa; mitä jos mitään rahoitusta ei ikinä tulisi? Missä vaiheessa kannattaa laittaa hanskat tiskiin ja miettiä uudelleen työllistymisvaihtoehtoja?

Vuoden yrittämisen jälkeen sain ensimmäisen pienen apurahan väitöskirjatyölleni ja sen jälkeen jo pidempiä pätkiä. Asioita pystyy jo ajattelemaan pidemmälle, vaikka mikään ei varmaa tällä alalla olekaan. Nyt teen päätoimisesti väitöskirjaa ja opetan myös yliopistolla. Joka aamu on mukavaa tulla töihin, laittaa luurit korville ja uppoutua kirjoittamiseen. Jos tulee jotain, mistä haluaa keskustella tai tarvitsee apua, ovat kollegat aina lähellä. Voisin sanoa olevani tällä hetkellä unelmatyössäni, vaikka apurahatutkijan asema onkin todella epävarma ja työehdot huonot. Saan kuitenkin itse päättää työaikani ja tehdä itse työtäni koskevat päätökset. Tämä sopii minulle oikein hyvin.

Ajattelen, että työmarkkinat ovat niin epävarmoja, että valintojaan ei kannata tehdä kovin pitkälle niitä ajatellen. Tärkeämpää on löytää itseään kiinnostavia asioita, joiden parista voi mahdollisesti löytyä työ.
 

Sosiologiksi valmistuneen tutkijan uratarina – pätkistä mielekkääksi jatkumoksi

Valmistuin yhteiskuntatieteiden maisteriksi vuonna 2008 silloisen Joensuun yliopiston silloisesta sosiologian oppiaineesta. Paljon on opintojen sisällöistä jo unohtunut, mutta yhden henkilökunnan edustajan lauseen muistan jostain 2000-luvun alkupuolelta tarkasti: ”tutkijaksihan sosiologian opinnot ennen kaikkea valmistavat”. Ainakin omalla kohdallani tokaisu piti ja pitää edelleen paikkaansa.

Tutkijaksi ryhtyminen oli opintojeni loppusuoralla minulle selkeä tavoite. Hyvä harjoittelupaikka Nuorisotutkimusverkostossa ja mainiot opettajat Joensuussa tekivät loikan opiskelijasta tutkijaksi mahdolliseksi. Harjoittelun kautta pääsin näkemään, mitä tutkimuksen tekeminen on käytännössä. Samalla syntyi tulevaisuuteni vahvasti vaikuttaneita ammatillisia verkostoja.

Harjoittelupaikka ja tukea tarjoavat opettajat voivat merkitä paljon, mutta sattumalla ja kulloisenkin historiallisen hetken tarjoamilla mahdollisuuksilla on myös sijansa. Valmistumiseni aikaan erilaisia aloittelevan tohtoriopiskelijan ”starttirahoja” oli saatavilla varsin hyvin. Näiden rahojen ja kuukausien turvin oli mahdollista kasvattaa siipiään hieman pidempikestoisemman rahoituksen hakemiseen. Tie kokopäiväiseksi väitöstutkijaksi lienee tänä päivänä kivikkoisempi.

Väitöstyöhön löytyi rahaa säätiöiltä, rahastoilta ja tutkijakoulusta, mutta samalla harjoittelun aikana luodut kontaktit vetivät mukanaan. Aluksi ryhdyin hanketutkijaksi tuuraten kollegaani vanhempainvapaan aikana. Vuoden työrupeaman jälkeen palasin taas väitöstyön pariin hieman uudet painotukset mielessäni. Aika pian tartuin kuitenkin toiseen, kolmanteen ja vielä neljänteenkin hanketutkijan pätkään Nuorisotutkimusverkostossa. Kaikki pätkät olivat enemmän tai vähemmän osa-aikaisia. Osa-aikaiset työsopimukset ja väitöskirjan edistäminen muodostivat kolmeksi vuodeksi äärimmäisen kiinnostavan, mutta samalla melko vaikeasti hallittavan kokonaisuuden.

Pätkät yhtäältä ohjasivat väitöstyöni suuntaa ja toisaalta vahvistivat tutkijan identiteettiäni. Minusta kasvoi maahanmuuton ja etnisyyden kysymyksistä kiinnostunut sosiologi ja nuorisotutkija. Näitä kaikkia koen olevani edelleenkin. Väitteleminen viivästyi jatkuvasti, mutta aloin ymmärtää paikkaani laajemmassa tutkimuskentässä. Maisterikin voi olla tutkija.

Tänä päivänä, vuonna 2016 ja vuosi tohtoriksi valmistumiseni jälkeen, jatkan edelleen tutkijana Nuorisotutkimusverkostossa. Kuten arvata saattaa, olen töissä melko pian päättyvässä tutkimushankkeessa. Töiden pätkämäisyys ei ainakaan tutkimusmaailmassa ole työnantajien tavoitetila. Kyse on ennen kaikkea projekti- ja kilpailuyhteiskunnan perusrakenteesta, konkreettisesti tutkimuksen rahoitusmalleista. Tilanteeseen ei ole näkyvissä pikaista muutosta.

Joillekin työn projektimainen organisointi varmasti sopii hyvin, toisille hieman huonommin. Omalla kohdalla olennaista on ollut se, miten työnantajani on rakentanut tutkimushankkeiden vaihtuvista sisällöistä ja muodoista huolimatta mielekkään jatkumon. Oma onneni on toisin sanoen ollut työntekijään sitoutunut työnantaja. Näin myös työntekijän on varsin helppo osoittaa sitoutumistaan ja kokea itsensä osaksi työyhteisöä.

Molemminpuoliset sitoumukset eivät kuitenkaan kumoa työn projektimaista organisointia. Nykyisessä tilanteessa lienee syytä ylläpitää valmiuksia suoriutua monenlaisista työtehtävistä monenlaisissa organisaatioissa. Haluan uskoa, että sosiologit ovat tässä kohden vahvoilla. Sosiologien osaaminen ei kiinnity vain yhteen rajattuun alaan tai mahdollisesti pian unohduksiin jäävään teknologiseen sovellukseen. Alun sitaatista huolimatta sosiologien urat rakentuvat myös järjestökentällä ja julkisen sektorin moninaisissa tehtävissä. Uskallan lisäksi väittää, että sosiologien osaamista on toistaiseksi hyödynnetty kehnosti yksityisellä sektorilla. Ei olisi ihme vaikka, omakin polkuni poikkeaisi tulevaisuudessa tutkimusmaailman ulkopuolelle.