Kriisityöntekijänä

Yhteiskuntatieteet antavat oppiaineina tunnetusti valmiuksia monenlaisiin työtehtäviin, monenlaisille sovellusaloille. Itse olen lukenut pääaineena sosiaalipsykologiaa ja työskentelen järjestösektorilla. Työnimikkeeni on ollut kriisityöntekijä ja välillä myös projektityöntekijä. Korkeakoulututkinto antaa toki valmiuksia myös päällikkötasontehtäviin tai esimerkiksi erilaisiin suunnittelijan ja asiantuntijan töihin.

Työ järjestössä tai yhdistyksessä eroaa julkisen sektorin työstä lähinnä siinä, että järjestötyö ei ole yhtä tiukasti säänneltyä ja byrokraattista. Erilaisia töitä ja työtehtäviä on luonnollisesti niin paljon kuin on järjestöjäkin, mutta usein työ järjestössä antaa melko vapaat kädet oman työn suunnitteluun ja toteuttamiseen. Oman luovuuden käyttö on sallittua ja toivottavaa. Useimmissa järjestötehtävissä pääsee harjaannuttamaan ihmissuhde-, viestintä- ja verkostoitumistaitoja. Itse olen saanut suunnata työtäni oman toiveeni mukaisesti asiakastyön asiantuntijuuden kehittämiseen.

Työnimikkeeni on kriisityöntekijä. Kriisityö viittaa kriisiauttamiseen, jota voisi kuvailla henkisen ensiavun antamiseksi yllättävissä tai kuormittavissa elämäntilanteissa. Tyypillisiä kriisitilanteita ovat esimerkiksi yllättävät tapaturmat ja kuolemantapaukset, lähisuhdeväkivalta, sairastumiskriisit ja parisuhteen tai perheen kriisitilanteet kuten avioero. Suurin osa työn sisältöä on asiakastyötä kasvokkain, puhelimitse ja verkon välityksellä. Asiakkaana voi olla yksilö, pariskunta, perhe, koululuokka tai työyhteisö – periaatteessa mikä tahansa ihmisten muodostama ryhmä tai joukko. Kriisityö on usein melko lyhytkestoista, joten pitkiä terapiaprosesseja ei synny. Asiakastyön ohella työnkuvaani kuuluu asiakastyön suunnittelu ja kehittäminen, terapeuttisten ryhmien suunnittelu ja ohjaaminen, verkostotyö, kouluttaminen ja luennointi, konsultointi ja hallinnolliset työt. Työnkuva kriisityöntekijänä voi siis olla paljon laveampi kuin mitä nimike antaa ymmärtää.

Kriisityö kaikkine sisältöineen vaatii monenlaisia tietoja ja valmiuksia, joista osa on omaksuttavissa opintojen myötä ja osa ainoastaan työtä tekemällä ja erilaisiin tilanteisiin uskaltautumalla. Sosiaalipsykologinen ymmärrys antaa erinomaiset lähtökohdat kriisityön kaltaiseen työhön, jossa työn ”kohteena” ovat ihmiset inhimillisine kokemuksineen. Itse olen omaksunut ajatuksen, että kriisityölle – kuten sosiaalipsykologiselle ajattelullekaan – ei mikään inhimillinen ole vierasta. Sosiaalipsykologista tietämystä voi hyödyntää kriisityössä sekä ilmiöiden teoreettisen hahmottamisen välineenä että asiakastyön päätyökalun, eli vuorovaikutuksen, tietoisen käytön välineenä. Sosiaalipsykologiaan perehtyminen on antanut paljon keinoja ymmärtää ihmisen sosiaalista luonnetta. Sellaiset kriisityössäkin paljon esillä olevat käsitteet kuin minuus tai identiteetti ja niiden rakentuminen ovat ytimeltään hyvin sosiaalipsykologisia ilmiöitä. Samoin sellaiset ihmisten arjessa ja kriiseissä suuresti vaikuttavat asiat, kuten ryhmissä esille tulevat prosessit ja ilmiöt tai vaikkapa työorganisaatioiden dynamiikka, ovat sosiaalipsykologian ydinaluetta. Kriisityössä, jos jossain, korostuu ihmiselämän ja erilaisten kokemusten merkityksellisyyden tarkastelu. Merkityksellisyys on eräs hyvinvoinnin keskeinen osatekijä ja siksi myös keskeinen sisältö kriisityössä. Sosiaalipsykologian teoreettiset lähestymistavat ja näkökulmat merkityksen ja merkityksellisyyden tematiikkaan (esim. narratiivisuus) ovat erittäin käyttökelpoisia työkaluja myös konkreettisessa asiakastyössä.

Oman kokemukseni mukaan sosiaalipsykologinen tietämys ja käytännönläheinen kriisityö ovat toimiva parivaljakko. Molemmat edustavat eräänlaista siltaa useiden eri tieteenalojen tai näkökulmien välillä. Molempiin on myös sisäänkirjoitettu laaja-alainen kiinnostus inhimillisen elämän eri puoliin ja erityisesti niihin ilmiöihin, jotka jäävät hieman rivien väliin.

Katja Lampinen