Sari Yli-Koivisto

Fysiikan vetovoimaa

Aloitin fysiikan opinnot syksyllä 1994. Lähdin Kuopioon ympäristöfysiikan koulutusohjelman houkuttelemana, vaikka minulla ei juurikaan ollut käsitystä siitä, mitä sieltä valmistuttuani tulisin tekemään. Harkitsin monia muitakin luonnontieteen aloja, mutta päädyin fysiikkaan, koska ajattelin, että koska se ei valmista mihinkään tiettyyn työhön, valinnanvaraa voisi olla enemmän valmistumisen jälkeen.

Ensin kokemuksia tutkimustyöstä Helsingin yliopistossa

Opintojen kuluessa aloin olla yhä varmempi siitä, että haluan ilmanlaadun tutkijaksi. Tein graduni sisäilman laadun mittaamisesta, ja toinen graduni tarkistajista mainitsi, että Helsingin yliopiston fysiikan laitoksella tutkittiin myös sisäilmaa. Soitin tutkimusta ohjaavalle professorille, ja hän kutsuikin minut heti Helsinkiin käymään. Sisäilmaprojektiin ei enää tarvittu tutkijoita, mutta muuta tutkimustyötä kyllä riittäisi.

Sovittiin, että minusta tulisi mittaaja. Toinen vaihtoehto olisi ollut mallintaja, mutta mittaajista oli sillä hetkellä pulaa. Mallintajat tekivät tietokonemalleja, ja mittaajat olivat niitä, jotka tekivät käytännönläheisempää tutkimustyötä mittauspaikalla. Kollegakin valmisteli juuri kolmen kuukauden tutkimusretkeä Etelämantereelle. Itse olin mukana pieniluontoisemmassa tutkimuksessa, jossa mittauspaikka oli Helsingissä. Eli kauas ei tarvinnut (tai saanut) lähteä, mutta mittauslaitteiden toiminta piti käydä varmistamassa viikonloppuisinkin.

Sitten Nokialle tuotekehitykseen

Vähitellen tutkijan elämä ei tuntunutkaan olevan enää sitä, mitä halusin. Halusin siistin ja mukavan sisätyön ja säännöllisen työajan. Halusin, että työajalla on alku ja loppu ja että kaikki muu aika on vapaa-aikaa. Laitoin avoimen työhakemuksen Nokialle ja jo seuravana päivänä minulle soitettiin ja kysyttiin, kiinnostaisiko käytettävyyteen liittyvä työ. En ollut koskaan ennen edes kuullut sanaa käytettävyys, mutta sanoin olevani kiinnostunut paikasta. Olin siinä mielessä onnekas, että silloin vielä rekrytoitiin paljon väkeä koulutettavaksi ja kurssitettavaksi, juuri nyt haetaan ehkä ennemmin "valmiita" osaajia. Joten vaihdoin alaa ihan toisiin töihin, ja aloin suunnitella ja ohjelmoida graafisia käyttöliittymiä.

Kokemuksia työstä ja työympäristöstä

Ajattelin aluksi, että menen sinne vain lyhyeksi aikaa äitiysloman sijaiseksi, mutta siinä työssä olen ollut nyt yli viisi vuotta. Sain mitä hain: säännöllisen työajan ja vakituisen paikan. Meidän osastomme on hyvin kansainvälinen ja työntekijöitä taitaa olla melkein joka mantereelta. Työilmapiiri on hyvä, mikä onkin suuressa avokonttorissa tarpeen, sillä työkaverit ovat läsnä koko ajan. Jokaisella on työssä oma vastuualueensa, mutta töitä tehdään paljon yhdessäkin, ja välistä ollaan myös törmäyskurssilla, kun erilaiset persoonat ja näkemykset kohtaavat. Siitä, minkälaista tulevaisuuden tekniikan pitäisi olla, löytyy hyvin monta mielipidettä. Eli "nörtin" ei pidä olla epäsosiaalinen luonne, joka kommunikoi vain tietokoneen kanssa! Itse luulin aluksi, että en osaisi tehdä työtä avotilassa, mutta yllättävän hyvin siihen on tottunut.

Nämä viisi vuotta eivät kuitenkaan ole olleet pelkkää iloa ja menestystä. Keväällä 2003 puolet silloisista työkavereistani sai lähtöpassit. Maailmalla vakuutettiin omistajille, että nyt tehostetaan ja sitten me ollaan taas maailman parhaita. Oman tiimin jäsenistä oli tullut läheisiä, ja ryhmän särkyminen oli järkytys sekä lähtijöille että jääjille. Toinen, pienempi ikävä tilanne oli viime keväänä, kun ammattiliitot ja työnantajat eivät meinanneet saada työehtosopimusta aikaiseksi, ja ammattiliitto alkoi jo uhitella lakolla. Nämä kaksi tapausta opettivat sen, että tämä työ ei ole sillä lailla omaa, kuin esimerkiksi tutkijan työ yliopistolla voi olla. Tätä työtä ei pidä ottaa liian henkilökohtaisesti, sillä jonain päivänä omaa työpanosta ei ehkä enää tarvita. Mutta osaaminen on omaa, eikä se häviä mihinkään, vaikka työpaikka häviäisi. Ja jokainen muutos tuo aina mukanaan lisää kokemusta.