Vohlosella on asiaa

Saima 1/2016

Mikä on ihmisen omavastuu lihavuudesta? Miksi kalliita hoitoja käytetään iäkkäiden ihmisten eliniän jatkamiseksi parilla kuukaudella? Terveyspolitiikan professori Ilkka Vohlonen ei kaihda kiperiä kysymyksiä.

Alkuun kasku siitä, miten terveyspolitiikan tutkija voi parantaa maailmaa. Ilkka Vohlonen (yläkuvassa) oli juuri aloittanut työnsä Venäjän terveysministeriön neuvonantajana Moskovassa vuonna 1998, arvostetun Shemashko-instituutin huoneessa numero 8. Eräänä pakkasaamuna hän matkusti töihin metrolla, joka oli tupaten täynnä ja haisi vanhalle viinalle.

Metron uloskäynnin yläpuolella Vohlonen huomasi kaksi mainosta: ensimmäinen lupasi tupakoinnin lopettamiskilpailun voittajalle ison palkinnon, viereinen tyrkytti selvästi isompaa kilpailupalkintoa sille, joka juo tiettyä vodkamerkkiä.

– Menin instituutin varajohtajan puheille ja sanoin, etten pidä tällaista mainostamista järkevänä. Ei ihme, jos miesten elinajan odote ei ole viittäkymmentä vuotta. Varajohtaja sanoi, että se on metrolaitoksen asia, ja se saa rahaa mainoksista. Vastasin, että eihän vodkamainosta ole silti pakko laittaa metroon. Eipä aikaakaan, kun metrossa ei ollut yhtään vodkamainosta – eikä ole ilmestynyt sen jälkeen.

Tarinoita riittää enemmän kuin Vohlosen värikkäälle uralle mahtuu erilaisia tehtäviä, toimeksiantajia ja maita. Hän jäi äskettäin eläkkeelle Finnish Consulting Groupin (FCG) tutkimusjohtajan tehtävästä, mutta jatkaa yhä Itä-Suomen yliopiston osa-aikaisena terveyspolitiikan professorina.

Ensi kerran Vohlonen tuli töihin Kuopion yliopistoon epidemiologian assistentiksi 1977. Hän oli opiskellut lääketieteen alkeita Yhdysvalloissa ja jatkanut Kanadassa epidemiologian alkeilla sekä terveydenhuoltotutkijana. Vuonna 1979 valmistunut väitöskirja käsitteli sitä, miten terveyspalvelujen tarjonta luo kysyntää.

Seuraava etappi oli Kansaneläkelaitoksen palveluksessa 1980, jossa Vohlonen perehtyi viljelijäväestön työterveyshuollon kokeiluun. Kolme vuotta myöhemmin sosiaali- ja terveysministeriön alainen lääkintöhallitus houkutteli Vohlosen vetämään omalääkärikokeilun arviointia.

– Lääkintöhallituksen, Kansanterveyslaitoksen ja myöhemmin sosiaali- ja terveysministeriön byrokratia ei sopinut minulle.  Siinä joutui olemaan poliitikkojen miinanpolkijana, Vohlonen naurahtaa.

Myös ulkomailla vierähti vuosia, ja kiertue huipentui Venäjän terveysministeriön neuvonantajan työhön.

– Se oli hyvin vaativa työ. Yhtenä aamuna kysyttiin, mitä mieltä neuvonantaja Vohlonen on, annetaanko kaikille synnyttäjille epiduraalipuudutus. Iltapäivällä kysyttiin, perustetaanko Moskovaan huippumoderni tertiäärisairaala.

Yhteydet Venäjälle pelasivat edelleen, kun Vohlonen palasi Kuopion yliopistoon terveydenhuollon hallinnon professoriksi 2000.

– Sovin Vologdan terveydenhuollon kansliapäällikön kanssa, että järjestämme lääketieteen opiskelijoiden vaihto-ohjelman Jaroslavlin ja Kuopion yliopiston kesken. Kuopiolaisopiskelijat pääsivät sinne näkemään, millainen tauti tuberkuloosi on oikeasti, ja sieltä tuli opiskelijoita Kuopioon tutustumaan ei-tarttuviin tauteihin. Vieläkin samainen vaihto-ohjelma toimii laajentuneena muihin maihin.  

Kuopion yliopistossa Vohlonen viritti myös yritysyhteistyötä. Kun isot ulkomaiset lääkeyritykset kaipasivat kustannushyötyanalyysejä uusista lääkkeistä sosiaali- ja terveysministeriömme hintalautakunnan päätösten tueksi, Vohlonen koulutti joukon kuopiolaisopiskelijoita tekemään analyysejä lääketeollisuudelle.

Samalla Vohlonen selvitti yliopiston ja yritysten yhteistyön sopimuslinjaa.

– Vaikein paikka oli sopia, julkaistaanko tutkimukset. Vaadin, että tutkijan työ pitää olla julkaisukelpoista, ja tutkijoilla on oikeus julkaista tutkimus. Lopulta koskaan ei tarvinnut käyttää veto-oikeutta. Se loi pohjan, että lääketeollisuuden rahaa tuli yliopistolle.

Vuonna 2003 yritys- ja kuntarahoitteista tutkimuksesta kiinnostui myös julkisen vallan hallinnoima organisaatio, Kuntaliiton pääasiallisesti omistama Efektia-yhtiö, jossa osakkaana oli myös Kuopion yliopisto. Vohlonen siirtyi sekä osa-aikaiseksi professoriksi että Efektian palvelukseen.

– Efektia tarjosi aivan upean mahdollisuuden sille, että saatoimme hakea pienistä puroista isoja summia, puolen miljoonan tai miljoonan apurahoja tutkimukselle.

Yritysfuusioiden kautta Efektiasta tuli osa mittavaa FCG-konsultointiyritystä. Vohlonen toi FCG:n investointiarviointeihin break-even-point-analyysin (BEP), jonka hän oli opiskellut MBA-tutkintoaan varten Seattlessa ja Vancouverissa 1991.

– BEP-analyysi selvittää läpinäkyvästi, miten jonkin terveydenhuollon palvelun tulot kattavat tämän palvelujen kulut. Olen soveltanut sitä sairaanhoitopiireihin hyvällä tuloksella. Tällä hetkellä vastaavaa analyysiä tehdään suurelle sairaanhoitopiirille ja myös usea yksityinen terveyspalvelujen tuottaja käyttää sen henkilökunnalle koulutettua BEP-analyysiä. Myös näissä koulutuksissa yliopisto ja FCG ovat tehneet kiinteää yhteistyötä.

Vielä ne kiperät kysymykset. Vohlonen tunnetaan terveyspolitiikan suorapuheisena kommentoijana, ja ihmettelyn aiheita piisaa. Otetaan muutama esimerkki.

Miksi terveydenhuollossa käytetään paljon hoitoresursseja siihen, että iäkkäälle ihmisille saadaan viikko tai kuukausi lisää elinaikaa, Vohlonen kysyy.

– Pitäisi käydä keskustelua siitä, tehdäänkö 92-vuotiaalle pallolaajennus vai ohjataanko nekin rahat nuorisopsykiatriaan. On aivan tolkutonta rahan käyttöä siihen, että saadaan iäkkäälle ihmiselle kaksi kuukautta lisää elinaikaa. Onko se potilaan tai omaisten tahtokaan, vai haluavatko terveydenhuollon ammattilaiset vain olla sankareita? Tässä on iso aukko keskustelussa. Meillä on kyllä resurssit laskea terveyshyötyjä.

Yksilövastuukeskustelua Vohlonen herättelee myös. Jos tupakoitsija sairastuu keuhkosyöpään, sitä pidetään itseaiheutettuna. Eikö lihavuus ja siitä johtuvat sairaudet pitäisi tulkita samoin itseaiheutetuksi?

– Mitä on omavastuu? Onko se sitä, että maksan omasta hoidostani, tai sitten pidän itseni kunnossa? Maailmalla on malleja, joissa omavastuu kytketään rahoitusvelvollisuuteen. Onhan meillä autovakuutuksessakin bonukset. En sano, että niin pitää tehdä, mutta omavastuusta pitäisi keskustella.

Yhteiskunnallista vastuuta Vohlonen jäi pohtimaan, kun hän oli auditoinut erään syrjäkunnan kotisairaanhoidon laatua.

– Kun mummo asuu sadan kilometrin päässä keskustasta, kotisairaanhoitaja ajaa mummon luokse ja takaisin kaksisataa kilometriä ja käyttää siihen työaikaansa. Ihmisillä on siis subjektiivinen oikeus sijoittua minne tahansa mutta objektiivinen oikeus hoitoon. Eikö olisi fiksumpaa, että kunta vuokraisi tai ostaisi mummolle asunnon keskustasta? Sama kotisairaanhoitaja voisi katsoa useamman hoidettavan perään.

Korjattavien kohteiden lista ei lopu. Se tarkoittaa, että Vohlosella on asiaa jatkossakin.

Teksti: Risto Löf Kuva: Raija Törrönen