Ovi ei voi käydä vain yhteen suuntaan

Saima 2/2015

Vielä 1980-luvulla Suomesta muutti työn perässä enemmän väkeä maailmalle kuin tänne oli tulijoita. Nyt virta on kääntynyt ja suomalainen yhteiskunta kipuilee maahanmuuttoon liittyvien kysymysten kanssa.

Elinkeinoelämän valtuuskunta julkaisi viime tammikuussa raportin, jossa arvioitiin, että Suomeen tarvitaan tulevaisuudessa joka vuosi tuplasti nykyistä enemmän maahanmuuttajia paikkaamaan uhkaavaa työvoimapulaa. Raportti iski taantuman ja korkeiden työttömyyslukujen Suomessa arkaan kohtaan.
– Ihmisten arkikokemuksen ja elinkeinoelämän näkemysten välillä on iso ristiriita, ja työperäiseen maahanmuuttoon liittyvässä keskustelussa kohtaakin kaksi erilaista maailmaa, tutkija Tiina Sotkasiira sanoo.
Maahanmuuttoon liittyvien ilmiöiden tutkijana hän näkee nykyisen maahanmuuttokeskustelun hyvin politisoituneena ja polarisoituneena.
– Aika harvat poliitikot ovat halukkaita tarttumaan aiheeseen ja käsittelemään kentällä olevia ristiriitoja. Perussuomalaiset katsovat kysymystä oman maahanmuuttovastaisen ohjelmansa läpi, ja useimmat muut puolueet eivät joko ota asiaan kantaa tai ajavat kaksilla rattailla.

Keskustelu maahanmuutosta kääntyykin usein rahaan. Tänne tulijoita pidetään elintasopakolaisina ja yhteiskunnan tuilla eläjinä. Mutta olisiko paikallaan kurkistaa myös historiaan?
Ihmiset ovat liikkuneet aina, myös suomalaiset. 1800- ja 1900-lukujen taitteessa parempaa elintasoa etsittiin Amerikasta. Vastaavasti 1960–80-luvuilla suomalaisten katse suuntautui Ruotsiin.
– Pohjanmaalta lähdettiin kyläkunnittain Amerikkaan ja Göteborgisssa asui enemmän sallalaisia kuin Sallan kunnassa, sanoo professori Laura Assmuth.
Tätä ei pidetty elintasopakolaisuutena.
– Katsottiin, että se oli järkevä tapa toimia, jopa ainoa tapa oman ja perheen elannon saamiseksi.
Ihmisille on siis varsin luontevaa etsiä elämisen mahdollisuuksia ja toimeentuloa myös muualta, kun oma kotimaa ei sitä pysty tarjoamaan. Assmuth on antropologi ja yhteiskuntatieteilijä, joka on jo pitkään syventynyt tutkimuksessaan liikkuvuuteen ja siirtolaisuuteen. Hän näkee nykyisen keskustelun siitä, tarvitaanko Suomessa työperäistä maahanmuuttoa vai ei, kapeana.
– Vain sata vuotta sitten hukattiin yli puolet ihmiskunnan resursseista, kun naisten panosta ei otettu huomioon yhteiskunnan kehityksessä. Nyt olemme hukkaamassa uusien suomalaisten osalta suuren määrän kokemusta, osaamista, tietotaitoa ja kulttuurista ymmärrystä.
Assmuth muistuttaa, ettei Suomella ole varaa sulkea ovia.
– Ovi on auki aina kahteen suuntaan, ja se on asia joka suomalaisen yhteiskunnan on hyväksyttävä.

Assmuth tutkii parhaillaan ylirajaista liikkuvuutta, ja yksi tutkimuskohde on Suomen ja Viron välinen lähimuutto. Virolaisia työskentelee Suomessa kymmeniätuhansia. Osa heistä tuo perheensä mukanaan, osa matkustaa kahden maan väliä.
– Työn perässä muuttavilla on omat merkittävät siteensä, eikä niitä voi rajata pois tästä ilmiöstä. Suomeen tuleva ulkomainen työntekijä täytyy ottaa huomioon kokonaisena ihmisenä.
Samaa sanoo Sotkasiira.
– Työperäinen maahanmuutto ei voi toimia niin, että yksittäisiä, ikään kuin sosiaalisista siteistä irrallisia ihmisiä liikutellaan paikasta A paikkaan B. Ihmiset tulevat tänne kaikkine yhteyksineen, ja heidän pitäisi löytää paikkansa tässä yhteiskunnassa.
Sotkasiira muistuttaa, että Suomi on kansainvälistynyt voimakkaasti viime vuosikymmeninä.
– Ajattelenkin, että meidän on löydettävä rakentava suhtautuminen kansainvälistymiseen, monikulttuurisuuteen ja myös maahanmuuttoon.

Sotkasiira peräänkuuluttaakin Suomelta vastuullista keskustelua maahanmuutosta.
– Enkä tarkoita tällä vastuullisuudella samoja asioita kuin maahanmuuttokriitikot. Vastuullisuus on mielestäni sitä, että mietitään, mikä on mahdollista tässä maailmassa ja näillä reunaehdoilla. Suomi on erittäin syvällä maailmanlaajuisisissa toimintaverkostoissa, jotka sitovat niin päättäjiä, elinkeinoelämää kuin tavallisia ihmisiä hyvin monella tavalla.
Assmuth on samaa mieltä.
– Yhteiskunnallinen keskustelu on kuitenkin mennyt siihen suuntaan, että ikään kuin voisimme ajatella itseämme kaikesta muusta irrallisena saarekkeena. Kaikki tämä tuo mukanaan myös velvoitteita ja ihan jo senkin ymmärtämistä, että käsitämme ihmisarvon olevan universaalin, ei vain meitä koskevan.

Tarvetta olisi myös muutoksen sanoittajille. Sotkasiiran mukaan ajaudutaan harhateille, jos isoja yhteiskunnallisia muutoksia käsitellään yksinomaan maahanmuuttokysymyksenä.
– Poliitikkojen pitäisi osata kuvata työmarkkinoiden globaali muutos arjen kielellä. Suomalaisiin työmarkkinoihin ja sosiaaliturvaan kohdistuvat muutokset eivät johdu maahanmuuttajista, Sotkasiira painottaa.

Teksti: Sari Eskelinen Kuvat: Raija Törrönen ja Varpu Heiskanen