Lypsykone sai miehet navettaan

Karjanhoito oli pitkään Suomessa hyvin sukupuolittunutta. Navettatyöt olivat naisten heiniä, ja miehelle oli jopa häpeällistä mennä lypsylle.

Teksti Sari Eskelinen Kuvat Lehtikuva, Varpu Heiskanen

Vielä viime vuosisadan alkupuolella navetat olivat naisten valtakuntaa. Kun lypsykoneet alkoivat vuosisadan puolivälissä tulla myös suomalaisille maatiloille, avautuivat navettojen ovet miehillekin.

– Silloinkaan sukupuolittunut työnjako ei muuttunut heti mitenkään dramaattisesti. Lypsykonemainoksissakin annettiin ymmärtää, että koneet helpottavat naisten työtä, tutkijatohtori Taija Kaarlenkaski huomauttaa.

Kaarlenkaski tutkii Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa karjatalouden sukupuolittuneen työnjaon muuttumista ja teknologian vaikutusta ihmisten ja nautojen suhteisiin. Jo väitöstutkimuksessaan hän tutki ihmisen ja lehmän kulttuurista suhdetta, ja silloin lypsykoneiden käyttöönotto ja sen merkitys jäivät askarruttamaan.

– Tuntui, että tarvittiin tarkempaa tutkimusta siitä, miten uutta tekniikkaa markkinoitiin, kenelle ja mitä mieltä ihmiset siitä olivat. Parista aiheesta tehdystä kansantieteellisestä kyselystä käy ilmi, että lypsykoneen käyttöön suhtauduttiin jossain määrin epäluuloisesti ja ajateltiin, että lehmät menevät pilalle, jos ne lypsetään koneellisesti.

Nykypäivänä karjanhoidosta on tullut entistä teknisempää, kun lypsyrobotit ovat tulleet ihmisten käyttämien lypsykoneiden tilalle entistä suuremmissa tuotantoyksiköissä. Se taas on herättänyt keskustelua tuotantoeläinten hyvinvoinnista sekä ihmisen ja tuotantoeläimen suhteesta.

– Ihmisen ja lehmän suhde on ristiriitainen. Lehmä on tuotantoeläin ja sitä kohdellaan sen mukaisesti. Toisaalta nykyisinkin lehmä on eläin, johon hoitaja kiintyy syvästikin.

Ihmisen ja lehmän tunnepitoinen suhde kävi hyvin ilmi Kaarlenkasken väitöstutkimuksesta, jossa aineistona olivat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Maaseudun sivistysliiton ”Ei auta, sano nauta” -kirjoituskilpailun tarinat.

– Tarinoissa lehmää luonnehdittiin muun muassa ystäväksi ja työkaveriksi. Etenkin naispuoliset kirjoittajat pohtivat, miltä tuntuisi tuottaa joka vuosi jälkeläinen, joka otettaisiin heti pois.

Kirjoituskilpailun aineistosta löytyi viitteitä myös siitä, että myös suurilla tiloilla nousee karjalaumasta esiin yksilöitä, joita hellitään ja joihin panostetaan enemmän.

– Arkijärjellä ajateltuna tuntuu kuitenkin siltä, että 200 eläimen laumassa on vaikea muodostaa eläimiin samanlaista tunnesidettä kuin pienillä karjatiloilla, joilla lehmät tunnettiin hyvinkin persoonallisina yksilöinä, joiden tempaukset muistettiin vuosikymmenien jälkeenkin.

Myös Kaarlenkasken omaan lapsuuteen maitotilalla lehmät kuuluivat olennaisesti. Kirjoituskilpailun tekstit nostivat esiin muistoja omasta lapsuudesta.

– Lapsuudessa minulla oli oma lemmikkilehmä, Kielo, jonka kanssa sain kokeilla myös käsin lypsämistä. Omasta taustasta oli tutkimuksessa hyötyä, sillä ymmärsin paremmin kirjoitusten terminologiaa.

Mutta oliko karjanhoidossa sitten ennen kaikki paremmin? Vielä viime vuosisadan vaihteessa sekä ihmisten että eläinten olosuhteet olivat köyhällä maaseudulla erittäin huonot. Ennen heinänviljelyn yleistymistä eläimet kärsivät ruoanpuutteesta.

– Heinät talviruokintaan kerättiin luonnonniityiltä ja lopputalvesta eläimille syötettiin hengenpitimiksi olkia ja jätteitä.

Nauta oli lähinnä lannantuottaja, joka asui talvikaudet ahtaassa ja likaisessa navetassa. 1800-luvun loppupuoliskolla Suomessakin alettiin julkaista karjanhoidon oppaita, joissa aliarvostetun elinkeinon asemaa lähdettiin nostamaan.

– Opaskirjoissa tehtiin myös valistustyötä, ettei karjanhoitoa nähtäisi vain naisten puuhasteluna, vaan taloudellisesti merkittävänä elinkeinona ja saataisiin miehetkin navettatöihin.

Vei kuitenkin vielä yli puoli vuosisataa, ennen kuin karjanhoidon perinteiset sukupuoliroolit alkoivat vähitellen murtua.

– Nykyinen karjanhoidon maailma on jo hyvin tekninen, ja tiloilla tarvitaan usein omistajapariskunnan yhteistä työpanosta.