Kaukana ja kotona

Afrikkalainen nykykirjallisuus suuntaa kansakunnan tarinoista globaaleihin aiheisiin. Suosittuja afrikkalaiskirjailijoita ja romaanihenkilöitä leimaavat maailmankansalaisuus, liikkuvuus ja paikaltaan olo.

Teksti Risto Löf Kuvat Kirsi Salovaara, Rod Waddington

Suomen kaikille yhdeksäsluokkalaisille jaettiin tänä keväänä nigerialaisen menestyskirjailijan Chimamanda Ngozi Adichien esseekirja Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä.

Opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittama kirjahanke herätti huomiota ja poliittista keskustelua: miksi afrikkalaiskirjailijan teos tasa-arvosta?

Saharan eteläpuolisen Afrikan nykykirjallisuuteen perehtynyt Itä-Suomen yliopiston humanistisen osaston tutkijatohtori Anna-Leena Toivanen osaa avata syitä Adichien ja muiden afrikkalaisten kirjailijoiden sanomaan ja suosioon.

Aloitetaan juurilta. Afrikkalainen kertomaperinne kantaa kauas, mutta mantereen kirjoitetun kirjallisuuden historian katsotaan usein alkaneen kolonialismin eli siirtomaavallan aikaan 1900-luvun alussa. Toivasen mukaan alkujaan kirjallisuudesta tuli yksi tapa osoittaa kolonialistisen kulttuurin hallintaa.

Afrikan maiden itsenäistymisen myötä postkolonialismi siirsi kirjallisuuden painopisteen kansakunnan rakentamiseen. Muun muassa nigerialaiset Wole Soyinka ja Chinua Achebe sekä kenialainen Ngugi wa Thiong’o ovat purkaneet teoksissaan koloniaalista kokemusta ja luoneet kansakunnan identiteettiä. Seuraavan sukupolven kirjailijat – esimerkiksi kongolainen Sony Lab’ou Tansi, ghanalainen Ayi Kwei Armah ja nigerialainen Buchi Emecheta – tarkastelivat kansojen itsenäistymisen mukanaan tuomia muutoksia myös kriittisesti ja pessimistisesti.

– Samalla feministiset äänet ja kokeellisempi ote vahvistuivat kirjallisuudessa, Toivanen kertoo.

Afrikkalaista nykykirjallisuutta hallitsee Toivasen mukaan niin sanottu kolmas sukupolvi, jonka kirjailijat ovat 1960-luvun jälkeen syntyneitä, osin kokonaan mantereen ulkopuolella kasvaneita afrikkalaisten emigranttiperheiden jälkeläisiä.

Leimallisena piirteenä nykykirjailijoille Toivanen pitää transnationaalia käännettä, jossa kansakuntien ja mantereen rajat häilyvät, esiin nousevat kirjailijoiden ja romaanihenkilöiden liikkuvuus, kodittomuuden ja kuulumattomuuden tunteet, ”paikaltaan olo”.

Suhde kansakuntaan on ristiriitainen: vaikka romaanihenkilöt omaksuvat länsimaisen elämäntavan, kielen ja tyylin, afrikkalaisjuuret kulkevat mukana vaiettuina, taakkana tai mielikuvien ”ihannekotina”.

– Toisen sukupolven muuttajilla ei ole välttämättä henkilökohtaista kosketusta Afrikkaan, jolloin kotimantereen kaipuuseen tulee haamumainen hahmo. Se korostuu diasporisten kirjailijoiden kohdalla.

Transnationaalia muutosta kuvaa romaaneissaan suosittu Chimamanda Ngozi Adichie. Diasporisen kirjallisuuden tunnetuimpiin nimiin lukeutuu nigerialais-ghanalaiseen perheeseen Lontoossa syntynyt ja Yhdysvalloissa nuoruutensa viettänyt Taiye Selasi, joka kertoo nykyiseksi asuinpaikakseen ”New York New Delhi Rooman”.

Toivanen havainnollistaa tutkimuksessaan afrikkalaisten nykykirjailijoiden suhdetta maailmaan kosmopolitanismin käsitteellä.

Kosmopolitanismi merkitsee monisyistä tasapainoilua paikallisen ja globaalin välillä, avoimuutta toiseudelle, kriittisyyttä kansakuntaa kohtaan, maailmankansalaisuutta ja globaalia eettisyyttä. Samalla afrikkalaisen kirjallisuuden teemat ovat laajentuneet globaaleihin aiheisiin, kuten ympäristöongelmiin, maahanmuuttoon ja kansallisvaltion hajoamiseen.

– Tällä hetkellä puhutaan afropoliiteista ja afropolitanismista, joka nousi esiin Taiye Selasin esseessä Bye-Bye Babar. Näkemystä on myös kritisoitu elitismistä. Kamerunilaisen tutkijan Achille Mbemben mukaan liikkuvuus on määrittänyt aina Afrikan kirjallisuutta. Se ei ole vain diasporisen kirjallisuuden ominaisuus, Toivanen sanoo.

Globaaleista näkökulmista huolimatta kansakunnan teema on pysynyt joidenkin nykykirjailijoiden keskiössä. Toivasen mukaan varsinkin Zimbabwessa kansakunta herättää yhä voimakasta keskustelua, ja kansankuntakriisistä kirjoittaa vahvasti esimerkiksi Petina Gappah.

Englanninkielisissä maissa tunnetuimmat afrikkalaiset nykykirjailijat tulevat Nigeriasta ja Zimbabwesta, suosittujen ranskankielisten afrikkalaiskirjailijoiden juuret juontavat Senegaliin, Kameruniin ja Kongoon.

– Nigeriassa on vahva kirjallisuuden perinne. Nykykirjailijoille löytyy esikuvia. Esimerkiksi Adichiesta puhutaan Acheben tyttärenä.

Suosituista afrikkalaiskirjailijoista monet ovat naisia, ja alistetun naisen teemasta kirjoitetaan paljon.

– Nigerialaisilla Sefi Attalla ja Adichiella on voimakas feministinen agenda. Nykykirjailijat ymmärtävät feminismin myös laajemmin kuin varhaiset naiskirjailijat. Aiemmin afrikkalaiskirjailijat kommentoivat naisen asemaa yhteiskunnassa lähes yksinomaan kodin kautta. Nyt sukupuolen teema nivoutuu entistä enemmän muihinkin eroihin kuten luokkaan, rotuun ja seksuaalisuuteen, Toivanen kertoo.

Kun länsimaiset lukijat tuntevat afrikkalaista kirjallisuutta entistä paremmin, myös afrikkalaisen kirjallisuuden tyylikeinot mukautuvat länsimaiseen perinteeseen. Osin suosiota selittää Toivasen mukaan lukijoiden eksotiikan kaipuu.

– Eksotiikka myy, ja monesti myyvät afrikkalaisromaanit ovat lukuromaaneja, tarttuvia tarinoita, joihin lukijan on helppo samaistua, Toivanen sanoo.

Varsinkin kirjojen kansikuvat viestivät edelleen länsimaisten stereotyyppisistä mielikuvista Afrikasta.

– Usein kansikuvissa on afrikkalainen nainen. Esimerkiksi zimbabwelaisen Yvonne Veran romaanin amerikkalaispainoksen kansikuvassa on alaston nainen luonnossa, vaikka se ei liity millään tavalla romaanin sisältöön.

Kuva: Lapset ovat usein päähenkilöitä tämän hetken afrikkalaisessa kirjallisuudessa. Kuvassa etiopialaisia tyttöjä Adigratin kaupungin kadulla.

Anna-Leena Toivasen kolme valintaa Afrikan kirjallisuudesta

  • Marie NDiaye: Kolme vahvaa naista. ”Ranskan ja Senegalin yhteyttä korostava teos kyseenalaistaa afrikkalaisen kirjailijan ja kirjailijuuden idean. Keskeinen henkilöhahmo on valkoinen mies. Siinä puretaan paljon itsestään selvyyksiä. NDiayen tyyli on tajunnanvirtamainen, täysin uniikki laajemminkin kirjallisuudessa.”
  • NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet. ”Zimbabwelaisen kirjailijan romaani jakautuu voimakkaasti kahteen osaan: ensin ollaan Zimbabwessa ja sitten Yhdysvalloissa. Bulawayo kuvaa hyvin syitä, miksi ihmiset muuttavat pois maastaan. Teos on kiinnostava diasporisen identiteetin kannalta. Millaisiin prosesseihin maahanmuuttajat joutuvat, kun he luovat uutta identiteettiä?”
  • Alain Mabanckou: Pikku Pippuri. ”Kongo-Brazzavillestä lähtöisin olevan, nykyisin Yhdysvalloissa asuvan kirjailijan Mabanckoun teos on intertekstuaalisesti rikas. Se sitoutuu poliittisen satiirin tyyliin, jolla on vahva asema afrikkalaisessa kirjallisuudessa.”