Suojärven uudelleen asuttaminen oli valtava "kulttuurikokeilu"

Talvi- ja jatkosodan aiheuttamat alueelliset muutokset Suomen ja Neuvostoliiton raja-alueilla käynnistivät ennen näkemättömän ”kulttuurisen kokeilun”. Tuhannet neuvostoliittolaiset talonpojat ja työläiset siirtyivät asumaan suomalaisten jättämille alueille. Itä-Suomen yliopistossa 12. joulukuuta julkaistussa Suojärven historian neljännessä osassa käsitellään ensimmäisen kerran laajasti kysymystä, miten tyhjentynyt Suojärven alue asutettiin uudelleen. Samanaikaisesti julkistettiin myös Suojärven historian kolmas osa, jossa tarkastellaan metsän sekä rajaseudulla asumisen merkitystä suojärveläiselle kulttuurille ja sen muuttumiselle.

Toisen maailmansodan jälkeisessä Karjalan uudelleen asuttamisessa ei ollut kyse vain paikasta toiseen muuttamisesta, vaan se siirtymisestä aivan uudenlaiseen kulttuuriympäristöön. Neuvostoliittolaisissa kolhooseissa ja kaupungeissa lähes koko ikänsä asuneet ihmiset pääsivät kokeilemaan kapitalistisen maan elinoloja.

Historiateos avaa ovea kysymykseen, miten tämä valtava ”kulttuurikokeilu” päättyi, kun Neuvostoliiton historia loppui romahdukseen ja venäläiset ”suojärveläiset” joutuivat taas rakentamaan uutta elämää Venäjällä. Alueen venäläiselle väestölle Suojärven suomalainen historia on edelleen hämärän peitossa, samoin alueen entisille asukkaille nykyisen Suojärven venäläisväestön historia on lähes tuntematon.

Teollistuminen loi ”Chicago-ilmiön”

Suojärvi oli suuri pitäjä. Vuonna 1939 siihen kuului 360 000 hehtaaria loputonta korpea ja kangasta, vaaroja, soita, mustavetisiä järviä ja ikihonkaista metsää. Rautatien valmistuminen vuonna 1923 Suojärvelle toi Suojärven ikihongat Suomen metsäteollisuuden tietoisuuteen ja sen myötä syntyi niin sanottu Chicago-ilmiö.

Vuosittain Suojärven väkiluku lähes kaksinkertaistui joka talvi sinne metsätöihin saapuneista työmiehistä 1920-luvun lopulla ja 1930-luvulla. Suojärven Suvilahden lähes 6 000 asukkaan taajama rakennettiin lähes asumattomaan korpeen muutamassa vuodessa 1920-luvun lopulla. Huolimatta nopeasta yhteiskunnallisesta murroksesta Suojärven eri kylissä asuneen väestön keskuudessa säilyi talvisotaan saakka oma karjalan kielen murre, kansanusko ja kansankulttuuri.

Siivilämäinen rajaseutu 1930-luvulle

Ensimmäisen kerran suojärveläiset erotettiin Venäjän puolella asuvista karjalaisista 1620-luvun alussa aloitetuissa rajankäynneissä, jolloin metsäiseen maastoon avattiin rajalinja. Itärajaa voi kuvata käsitteellä ”siivilämäinen rajaseutu”: raja oli olemassa virallisine tunnuksineen, mutta silti se päästi läpi sekä ihmisiä että tavaraa.

Tällaisena tilanne jatkui Suojärven kohdalla aina 1930-luvun puoliväliin saakka. Vasta tuolloin Neuvostoliiton puolen viranomaiset alkoivat tyhjentää rajaseutua asukkaistaan ja suojärveläisten yhteydenpito rajan toiselle puolen väheni.

Karjalainen identiteetti on heikentynyt

Suojärven historian kolmas ja neljäs osa on kirjoitettu edellä kuvatuista näkökulmista ja rajauksista. Kolmannessa osassa keskitytään laajasti metsän ja rajan problematiikkaan suojärveläisten elämässä. Neljännessä osassa puolestaan selvitetään muun muassa kysymyksiä: miten Suojärven asukkaiden muodostama paikalliskulttuuri siirtyi ja selviytyi uusilla asuinalueilla toisen maailmansodan jälkeen. Sosiaaliset, poliittiset ja taloudelliset valtasuhteet ovat heikentäneet suojärveläisten karjalaista identiteettiä, jota kuvastavat ortodoksisen uskon ja karjalan kielen aseman heikkeneminen suojärveläisten keskuudessa.

Suojärven historian III ja IV osat liittyvät Itä-Suomen yliopiston tutkimushankkeisiin Rajalla halkaistu kansa. Karjalaisten kansallisidentiteetin, uskonnon ja kielen kehitys 1809–2009 sekä Luonnonvarariippuvaisten yhdyskuntien uusiutumiskyky. Kirjoittajat ovat historian, kulttuurintutkimuksen, ortodoksisen teologian, kielitieteen ja nimistöntutkimuksen ammattilaisia sekä sukututkimuksen ja Suojärven Pitäjäseuran toiminnan myötä vankan tietämyksen Suojärven historiaan ja kulttuuriin hankkineita tutkijoita.

Lisätietoja: Rajalla halkaistu kansa -hankkeen tutkimushankkeen johtaja, professori Tapio Hämynen Itä-Suomen yliopisto, puh. 013 251 4382, tapio.hamynen(at)uef.fi

Artikkelin kirjoitusvuosi: 2011

Takaisin tämän vuoden artikkeleihin