Takaisin

Suomen kirjallisuuspalkintokenttä on laaja ja moni-ilmeinen

Väitös Suomen historian alalta

Väittelijä: FM Terhi Leppäaho

Väitösaika ja -paikka: 14.12. kello 12, M101, Metria, Joensuun kampus

Kirjallisuuspalkintoja ei myönnetä ainoastaan vuoden parhaaksi arvioidulle romaanille, vaan niiden avulla esimerkiksi huomioidaan ansiokkaan uran tehneitä kirjailijoita, kiitetään tärkeästä toiminnasta kirjallisuuden alalla ja nostetaan esiin marginaaliin jääviä kirjallisuudenlajeja. Filosofian maisteri Terhi Leppäaho esittää väitöstutkimuksessaan, että Suomessa on laaja ja moni-ilmeinen kirjallisuuspalkintokenttä, joka alkoi laajentua 1970-luvulta lähtien.

Tutkimus osoittaa, että Suomessa perustettiin ennen 2000-lukua yhteensä 97 uutta kirjallisuuspalkintoa. Keskeisin kirjallisuuspalkintoja jakava ryhmä ovat kirjallisuuden alalla toimivat seurat, yhdistykset ja liitot. Kuitenkin perinteisten kirjallisuusinstituution toimijoiden lisäksi myös esimerkiksi yrityksillä ja kaupungeilla on omia palkintojaan. Leppäahon mukaan tämä kuvaa sitä, kuinka valta määrittää hyvän kirjallisuuden kriteerejä alkoi kirjallisuuspalkintojen yleistymisen myötä laajeta yhä suuremmalle joukolle yhtenäisen kirjallisen eliitin asemesta.

Tutkimus perustuu näkemykseen siitä, että kirjallisuuspalkinnot saavat merkityksensä lehdistökirjoittelussa eli lehdistön tuottamassa kirjallisessa julkisuudessa. Kirjallisuuspalkinnot muodostivatkin tutkimuksen lehdistöaineistossa näkyvän kulttuuri-ilmiön ja palkinnoista kirjoitettiin paljon. Kirjallisuuspalkinnoista kirjoitettiin palkinnon jakamisesta kertovien uutistekstien muodossa.

Finlandia-palkinto heijasti kirjallisen julkisuuden muutosta

Palkinnot eivät kuitenkaan herättäneet lehdistössä laajempaa keskustelua kirjallisuuden palkitsemisen kriteereistä. Tästä poikkeuksen muodosti Finlandia-palkinto. Vuonna 1984 perustettu uudenlainen kirjallisuuspalkinto herätti närää kirjallisuusväen piirissä. Palkintoa arvosteltiin terävin sanakääntein muun muassa palkinnon myöntämistavan, jakajien ja jakotilaisuuden vuoksi. Palkinnon katsottiin olevan hyvän kirjallisuuden arvojen vastainen ja tavoittelevan viihteellisin keinoin julkista huomiota. Leppäaho yhdistää väitöksessään Finlandia-palkinnosta käydyn kirjoittelun kirjallisen julkisuuden muutokseen. Tapa puhua kirjallisuudesta alkoi muuttua, ja esimerkiksi henkilökeskeisyys ja viihteellisyys muodostuivat yhä näkyvimmiksi kulttuurijournalismin piirteiksi.

Väitöstutkimuksen aineisto muodostuu laajasta sanomalehdistä sekä taide- ja kulttuurilehdistä koostuvasta aineistosta. Lisäksi tutkimukseen on haasteltu kirjallisuuspalkintojen myöntäjätahoja sekä kulttuuritoimittajia.

Leppäahon väitöskirja tarjoaa uutta tietoa siitä, millaisia suomalaiset kirjallisuuspalkinnot ovat. Vaikka lehdistön tuottama kirjallinen julkisuus kumuloituu muutamiin näkyviin kirjallisuuspalkintoihin, on maamme kirjallisuuspalkintokenttä todellisuudessa huomattavasti monimuotoisempi. Huomion kohdentuminen muutamiin, poikkeuksellisen suuriin, palkintoihin saattaa vääristää käsityksiä kirjallisuuspalkinnoista. Todellisuudessa vain harva suomalaisista palkinnoista on rahallisesti merkittävä, ja huomattavassa osassa palkinnoista voittajat saavatkin muuta kuin rahaa, kuten käkikellon tai kunniakirjan.

Filosofian maisterin Terhi Leppäahon Suomen historian alaan kuuluva väitöskirja Kiitosta kiinnostavimmalle kirjallisuudelle. Suomessa myönnettävät kirjallisuuspalkinnot ja niistä tuotettu kirjallinen julkisuus lehdistössä 1970–2000 tarkastetaan Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunnassa. Vastaväittäjänä toimii professori Laura Kolbe Helsingin yliopistosta ja kustoksena professori Kimmo Katajala Itä-Suomen yliopistosta.

Väittelijän painolaatuinen valokuva on ositteessa http://kuvapankki.uef.fi/A/UEF+kuvahakemisto/15637?encoding=UTF-8