Takaisin

Suomalais-ugrilaisen kantakielen ’varjosielu’ ja sen perilliset itäisessä itämerensuomessa

Väitös suomen kielen alalta

Väittelijä: FM Maria Kok

Aika ja paikka: 29.4.2016 klo 12, Agora AT100, Joensuun kampus

Filosofian maisteri Maria Kokin suomen kielen alan väitöskirjatutkimus käsittelee itse-sanan ja sen vastineiden käyttöä suomessa ja sen lähimmissä sukukielissä.

Tutkimus tarkastelee itse-pronominin ja sen taivutusmuotojen erilaisia syntaktisia ja tekstuaalisia käyttötapoja eri-ikäisissä ja eri genrejä edustavissa teksteissä. Tarkasteltavat kielimuodot ovat suomen yleiskieli, vanha ja 1800-luvun kirjasuomi, suomen murteet, rajakarjalaismurteet, livvinkarjala, vienankarjala, vepsä ja inkeroinen.

Kokin tutkimus hyödyntää teoreettisena ja historiallisena viitekehyksenä kieliopillistumisteoriaa, joka pyrkii selvittämään kielen funktionaalisten ainesten kuten kieliopillisten sanojen, johdinten ja päätteiden alkuperää sekä kieliopillisissa järjestelmissä tapahtuvia muutoksia.

Itse-sanan oletetaan palautuvan suomalais-ugrilaiseen kantakieleen, jossa sen vastineella on ollut merkitys ’varjo’ tai ‘varjosielu’. Suomen etäsukukielistä mansissa ja hantissa nämä vanhat merkitykset ovat säilyneet. Itse-sanan etymologinen vastine īs liittyy näissä kielissä šamanistiseen maailmankuvaan, jonka mukaan ihmisellä on vähintään kaksi erilaista sielua. Yhden niistä uskotaan asuvan ihmisen varjossa.

Muissa suomensukuisissa kielissä kuten udmurtissa, komissa, marissa, mordvassa, saamelaiskielissä ja itämerensuomessa itse-sanan vastine on kieliopillistunut. Siitä on kehittynyt pronomini, joka ilmaisee refleksiivisiä, emfaattisia ja possessiivisia merkityksiä.

Itse-sanan perusmuoto näyttää nominatiivilta mutta ei ole sellainen

Sekä suomessa että sen itäisissä lähisukukielissä itse-sanalla on joukko omaleimaisia piirteitä. Sen syntaktisiin erityispiirteisiin kuuluu, ettei sen perusmuotoa käytetä nominatiiville ominaisissa lauseenjäsentehtävissä. Normaalisti nominatiivimuotoisten sanojen tavallisin tehtävä on toimia lauseen subjektina. Itse-sanan perusmuoto esiintyy subjektina kuitenkin äärimmäisen harvoin.

Perusmuodon yleisimpiä syntaktisia tehtäviä sekä suomessa että muissa itämerensuomalaisissa kielissä on sen käyttö tavan määritteenä merkityksessä ’omin käsin, ilman apua’ (voi kirnuttiin ennen itse, itse tehty lahja lämmittää) tai konnektiivisena näkökulman adverbiaalina merkityksessä ’henkilökohtaisesti, omasta puolestani’ (olen itsekin koiranomistaja; joka toiselle kuoppaa kaivaa se itse siihen lankeaa).

Lisäksi perusmuotoa käytetään painottavana ja tarkentavana määritteenä, jolloin sen tehtävä on korostaa pääsanansa korkeaa asemaa tai arvoa (kuningas itse ~ itse kuningas) tai toimia selkeyttävänä elementtinä teksteissä, joissa kuvattava kohde koostuu useasta osatekijästä ja joissa osatekijöiden välillä vallitsee osa–kokonaisuus-suhde (esim. veneen airot ja itse vene; luuydin ja itse luut). Mikään mainituista tehtävistä ei ole tyypillinen nominatiivimuotoisille lausekkeille.

Itse-sanan perusmuoto saattaa kätkeä jäänteen kadonneesta sijapäätteestä

Itse-sanan äänteellisiin ja muodollisiin erityispiirteisiin kuuluu ensinnäkin ns. rajakahdennus suomen yleiskielessä ja suurimmassa osassa murteita. Esimerkiksi itse tehty tai itsepäinen äännetään tavallisesti ”itset tehty” tai ”itseppäinen” eikä kirjoitusasun mukaisesti.

Lisäksi niissä kielimuodoissa, joissa itse-sana osallistuu astevaihteluun, sen perusmuoto on usein heikkoasteinen. Esimerkiksi savolaismurteissa itse-sana taipuu ite : ihtee, osassa suomen länsimurteita ite : ittee ja karjalassa iče : iččie. Rajakahdennus ja heikkoasteisuus ovat viitteitä perusmuodon aikaisemmasta konsonanttiloppuisuudesta. Kadonnut loppukonsonantti saattaa puolestaan olla sijapäätteen tai muun kieliopillisen tunnuksen jäänne.

Itse-sanan perusmuoto ei mahdollisesti olekaan nominatiivi, kuten tähän asti on otaksuttu. Muodollisten ja syntaktisten piirteittensä perusteella se voi olla jokin taivutusmuotojen sarjasta kadonnut sijamuoto, esimerkiksi k-latiivi.

Tutkimuksessa rakennetaan kuvausmalleja perusmuotoisen itse-sanan eri käyttötavoille. Lisäksi eri käyttötapojen välille hahmotellaan kehityspolkuja. Perusmuodon käyttö verbin määritteenä palautunee k-latiiviin tai johonkin muuhun taivutusmuotoon, joka on aikoinaan irtautunut pronominiparadigmasta samalla tavoin kuin adverbit itsekseen ja itsestään. Konkreettisesta tavan adverbiaalista (voi kirnuttiin aina itse) on otaksuttavasti kehittynyt edelleen konnektiivinen adverbiaali (itsekin olin paikalla). Vastaavasti henkilöä korostavasta itse-sanasta (itse kuningas) on todennäköisesti kehittynyt osa–kokonaisuus-suhteita selkeyttävä itse (veneen airot ja itse vene).

Filosofian maisteri Maria Kokin suomen kielen alaan kuuluva väitöskirja Varjon kieliopillistuminen. Itse-sanan paradigman rakenne ja merkityksen kehitys itäisessä itämerensuomessa tarkastetaan Itä-Suomen yliopiston filosofisessa tiedekunnassa. Vastaväittäjänä toimii dosentti Krista Ojutkangas ja kustoksena professori Hannele Forsberg Itä-Suomen yliopistosta.

Väittelijän painolaatuinen kuva on osoitteessa

https://kuvapankki.uef.fi/A/UEF+kuvahakemisto/9826?encoding=UTF-8