Takaisin

Piilukkomusketit mullistivat sissisodankäyntiä 1600-luvun Pohjolassa

Väitös yleisen historian alalta

Väittelijä: FM Olli Bäckström

Väitösaika ja -paikka: perjantai 30.11. klo 12, M103, Metria, Joensuun kampus

Epätavanomainen sota tanskalaisten sissien ja ruotsalaisten sotilaiden välillä niin sanotussa Torstenssonin sodassa vuosina 1643–1645 edusti murroskohtaa sodankäynnin historiassa, osoittaa Itä-Suomen yliopistossa tarkastettava filosofian maisteri Olli Bäckströmin väitöstutkimus. Tanskalaisten talonpoikaississien turvautuminen uudenlaisiin ampuma-aseisiin ja niiden mahdollistamiin sodankäyntitapojen innovaatioihin voimistivat sissisodankäynnin tehoa ja pakottivat ruotsalaiset sotilaat kehittämään omia vastakeinoja piilukkomusketeilla aseistautuneiden sissien muodostaman sotilaallisen uhan torjumiseksi.

Varhaismodernia sotahistoriaa määrittää vahvasti teoria uuden ajan sodankäynnin vallankumouksesta. Teorian mukaan muutokset aseteknologiassa ja taktiikoissa vuosien 1560 ja 1660 välillä johtivat institutionaalisiin ja rakenteellisiin murroksiin, joiden luonnetta voi kuvailla vallankumoukselliseksi. Muutokset sodankäyntitavoissa kasvattivat sodan mittakaavaa ja sen aiheuttamia rasituksia, loivat pohjaa uusille hallinnollisille instituutioille, vahvistivat varhaisen valtiovallan vaatimusta väkivallan monopolista ja ammattilaistivat yleisesti sodankäyntiä. Sodankäynnin vallankumouksen seurauksena Eurooppaan ilmaantui sotilaallisia mahtivaltioita, jotka yksin kykenivät vastaamaan mittakaavaltaan kasvaneen ja luonteeltaan mullistuneen sodankäynnin haasteisiin. Perinteisesti keskustelu sodankäynnin vallankumouksen olemassaolosta ja luonteesta on keskittynyt konventionaalisiin taisteluihin, linnoitustekniikoihin ja merisodankäyntiin. Olli Bäckströmin väitöskirja tarjoaa keskusteluun uuden näkökulman tarkastelemalla sodankäynnin vallankumouksen teorian kestävyyttä sissisodankäynnin ja epätavanomaisen sodankäynnin tasoilla.

Väitöskirja käyttää tapaustutkimuksena Ruotsin ja Tanskan välistä Torstenssonin sotaa, jota käytiin vuosien 1643 ja 1645 välillä nykyisen Saksan, Tanskan, Norjan ja Ruotsin alueilla. Tanskan hallinto oli huonosti valmistautunut sotaan, ja sillä oli suuria vaikeuksia varustaa ja aseistaa talonpoikaista nostoväkeä. Holsteinissa ja Bremenin arkkihiippakunnassa pientä sotaa kävivät pääasiassa vakinaiset tanskalaiset joukot, jotka tekivät usein yhteistyötä paikallisten nostomiesten ja sissien kanssa. Talonpoikaississit eivät onnistuneet merkittävästi torjumaan tai hidastamaan ruotsalaisten tunkeutumista Skooneen. Myöhemmin sodan aikana skoonelaiset sissit onnistuivat uhkaamaan ruotsalaisten kommunikaatiolinjoja ja iskemään jopa Ruotsin omalle maaperälle. Norjan rintamalla sotaa kävivät kummallakin puolella aseistettujen talonpoikien ja vakituisten sotilaiden sekamuodostelmat. Norjalaisten sekamuodostelmien sotilaallista tehokkuutta rajoittivat materiaaliset puutteet sekä joidenkin talonpoikien haluttomuus osallistua sotaan. Ruotsalainen mahtivaltio puolestaan ei onnistunut laittamaan omia sotilaallisia resurssejaan parhaimpaan mahdolliseen käyttöön Norjan rintamalla.

Piilukkomusketti toimi talonpoikien käyttämänä sodan muutoksen katalyyttinä, sillä se soveltui monin tavoin sissisodankäyntiin. Tämä muutos merkitsi liikettä kohti sotatieteilijä Carl von Clausewitzin luomaa käsitystä modernista kansansodasta. Sissisotaan ryhtyneiden talonpoikien voiman kasvu pakotti ruotsalaiset ottamaan käyttöön tarkoituksenmukaisia toimenpiteitä kansansodan torjumiseksi. Näitä ruotsalaisten käyttämiä vastakeinoja voi pitää modernin vastakumouksellisen sodankäynnin varhaisina esimuotoina. Vastakumouksellinen sodankäynti vaati ruotsalaisilta tarkoitusta varten kohdennettuja sotilaallisia resursseja, jotka muodostuivat ylimääräisiksi taakoiksi ruotsalaiselle mahtivaltiolle. Tanskalaiset puolestaan ulkoistivat ruotsalaisia vastaan käytyä sissisodankäyntiä sekä sen vaatimia resursseja mahtivaltion ulkopuolelle eli talonpoikaisyhteisöille ja paikallisille maanomistajaeliiteille.

Sissisodan ja vastakumouksellisen sodankäynnin ilmiöt Torstenssonin sodassa tukevat teoriaa uuden ajan sodankäynnin vallankumouksesta, mutta tiettyjen reunaehtojen puitteissa. Kaikki sissisotaan liittyvä muutos Torstenssonin sodassa ei ollut murroksellista, vaan muutosta määrittivät omilta osiltaan myös pysyvyys sekä vaiheittainen kehitys. Muutoksen katalyyttina toiminut piilukkomusketti ei ollut aseena vallankumouksellinen innovaatio vaan siviilien pitkäaikaisessa käytössä ollut metsästysase, jonka potentiaali sissisodankäyntiä mullistavana aseena pääsi täysiin oikeuksiinsa vasta tiettyjen olosuhteiden puitteissa. Väitöskirja täsmentää sodankäynnin vallankumouksen teoriaa myös osoittamalla sen, että varhaismodernin mahtivaltion kyky käydä sotaa omilla resursseillaan oli rajallinen. Näiden reunaehtojen ja nyanssien esille tuominen luo uutta ymmärrystä sodankäynnin vallankumouksen teoriasta sekä modernin sissisodan ja vastakumouksellisen sodankäynnin historiallisista taustoista.

Filosofian maisteri Olli Bäckströmin yleisen historian alaan kuuluva väitöskirja Snapphanar and Power States: Insurgency and the Transformation of War in Sweden and Denmark 1643–1645 tarkastetaan Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunnassa. Vastaväittäjänä toimii emeritusprofessori Nils Erik Villstrand Åbo akademin yliopistosta ja kustoksena professori Kimmo Katajala Itä-Suomen yliopistosta. Väitöstilaisuus pidetään suomeksi.

Väittelijän painolaatuinen valokuva on osoitteessa http://kuvapankki.uef.fi/A/UEF+kuvahakemisto/15683?encoding=UTF-8 (Kuvaaja: Antero Harju)