Takaisin

Ihmisten ja tuotantoeläinten ristiriitainen suhde – tunteet karjanhoitotyössä yhä läsnä

Kuluneen 150 vuoden aikana suomalaisen karjanhoidon olosuhteet ovat muuttuneet valtavasti. Pysyvää on se ristiriitaisuus, joka on aina ollut läsnä ihmisten ja tuotantoeläinten suhteissa. Lehmä on yksilö, johon voidaan kiintyä, mutta kuitenkin siitä pyritään saamaan taloudellista hyötyä. Karjanhoitajilta edellytetään toisaalta empatiaa eläimiä kohtaan, mutta toisaalta on pystyttävä vastaamaan yhä kasvaviin tehokkuusvaatimuksiin. Näillä vaatimuksilla on juurensa jo 1900-luvun vaihteen modernisaatiossa, kun maidosta alkoi tulla maatilojen merkittävä tulonlähde ja lehmästä osa teollista tuotantoketjua.

FT Taija Kaarlenkaski tutki Itä-Suomen yliopistossa Suomen Akatemian rahoittamassa tutkijatohtorin projektissaan suomalaisen lypsykarjatuotannon teknologisoitumista ja ihmisten ja eläinten suhteiden muutoksia 1800-luvun lopulta 2010-luvulle tultaessa.

Teknologisoituneella karjanhoidolla pitkät juuret

1800-luvun lopulla nautakarjanhoito ja maidontuotanto alkoivat Suomessa muotoutua taloudellisesti tärkeiksi elinkeinoiksi, kun taas aiemmin lehmiä oli pidetty monin paikoin lähinnä tuottamaan lantaa viljapeltojen lannoitukseksi. Karjanhoidon menetelmiä kehitettiin ja sen arvostuksen kohottaminen oli maatalouspoliittisesti tärkeää.

– Maidon merkityksen ja arvon noustessa alettiin kiinnittää huomiota myös karjan olosuhteisiin sekä maidontuotannon parantamiseen asiantuntijatiedon avulla, Kaarlenkaski kertoo.

Suomessa karjanhoitotyön koneistuminen alkoi 1950-luvulla, ja yleensä ensimmäinen hankittu laite oli lypsykone.

– Suomalaiseen maatalouteen kytkeytyi pitkään myös sukupuolittunut työnjako: karjanhoito ja erityisesti lypsytyö oli naisten työtä, miehet puolestaan työskentelivät lähinnä metsissä ja pelloilla. Yleisen käsityksen mukaan juuri lypsykoneiden käyttöönotto sai miehetkin osallistumaan navettatöihin.

Lehmät vaikuttivat sopeutuneen konelypsyyn melko helposti. Tässä ei kuitenkaan ollut kyse lehmien passiivisuudesta, vaan niiden aktiivisesta työstä, jossa ne osallistuivat lypsykoneteknologian kotouttamiseen siinä missä ihmisetkin. Lypsykoneen käyttöönoton myötä lehmästäkin tuli konkreettisesti osa teknologisoitunutta maidontuotantoa.

Ensimmäiset automaattiset lypsyjärjestelmät eli lypsyrobotit otettiin Suomessa käyttöön vuonna 2000. Vuoden 2018 lopussa reilulla 18 prosentilla maidontuotantotiloista oli lypsyrobotti. Robottilypsyjärjestelmässä lehmät liikkuvat vapaana pihattonavetassa ja käyvät lypsyllä omaan tahtiinsa. Lypsyn aikana lehmästä tallentuu tietoa muun muassa painosta, aktiivisuudesta, märehtimisestä, maitomääristä ja maidon laadusta.

– Haastatellut karjatilalliset korostivat kuitenkin, että pelkät tietokoneelta saatavat tiedot eivät riitä, vaan karjanhoitajan on edelleen osattava havainnoida lehmiä ja tunnistaa mahdollisista ongelmista kertovia muutoksia niiden käyttäytymisessä.

Joidenkin karjatilallisten mukaan suhde lehmiin on jopa parantunut robotin myötä, sillä se antaa enemmän aikaa lehmien seuraamiseen ja tarkkailuun. Vaikka robottinavetan ihannelehmä on omatoiminen, vaivaton ja jopa huomaamaton, tietyt lehmät erottuvat edelleen joukosta erityisillä ominaisuuksillaan ja luonteenpiirteiltään, ja jotkut muodostuvat omistajien suosikeiksi, joihin muodostuu erityisiä tunnesiteitä. Tunteet ovat edelleen karjanhoitotyössä vahvasti läsnä.


Kaarlenkasken tutkimuksen aineistoina käytettiin erilaisia tekstejä, kuten arkistoituja kansankuvauksia ja kyselyvastauksia, karjanhoito-oppaita sekä karjanhoidon ammattilehtien tekstejä ja mainontaa. Lisäksi tutkija haastatteli suomalaisia lypsykarjatilallisia, joilla on lypsyrobotti ja havainnoi heidän työtään sekä lehmien toimintaa navetoissa.

Lisätietoja:
Taija Kaarlenkaski, taija.kaarlenkaski(at)uef.fi, taija.kaarlenkaski(at)utu.fi, p. 050 324 6852